Poluilla

Lähtö oli hankala niin henkisesti, kuin kuusi kiloa liikaa painavan matkalaukun ja käsimatkatavaroihin unohtuneen veitsenkin vuoksi. Lentokoneessa oli kyyneliä poskilla, mutta paljon tilaa. Junanlaiturilla sanotut hei t olivat helpot, sillä Hiljainen Metsästäjä ei jätä hyvästejä. Leaving was difficult and not just mentally, but also because of the six extra kilos in my suitcase and the knife I forgot in my hand luggage. I had a lot of space in the plane and tears were running down my face. Saying goodbyes as his train arrived was easy, since The Silent Hunter simply does not say goodbyes. Koiranpentuja voisi tuijotella ikuisuuksiin. Yksi niistä on minun pieni Uulani. Uula, joka sai nimensä Olan mukaan. Olan, joka on juuri sellainen, jollainen koiranpentu olisi, jos olisikin ihminen. Olin jo ehtinyt unohtaa, miltä tuulen havina puiden lehdissä kuulostaa. One could just stare at puppies forever. One of them is my little Uula. Uula, who got his name after Ola. Ola...

Jätän hyvästejä. Lupaamme tavata vielä. Takana on niin uskomaton vuosi, ettei sitä osaa edes kuvailla niin, että joku toinen voisi täysin ymmärtää.  "Who would've thought that we'd ride back to this campsite as Arctic Nature Guides,"  totesi eräs englantilainen cowboy. Niin. Kukapa olisi uskonut. Viime päivinä on muisteltu paljon.  I'm saying goodbyes. We promise to meet each other again. Last year has been too amazing to be successfully described to someone who has not experienced it himself. "Who would've thought that we'd ride back to this campsite as Arctic Nature Guides,"  said the English cowboy. Yes. Who would've thought. There has been a lot of reminiscing going on during the last few days.  Muistan teltanpystytysvaikeuteni leirintäalueella. Muistan ensitapaamiseni muiden kanssa, kuinka Stian tuntui räjähtävän innosta, Niklas oli ujo ja Morten kyyninen. Muistan valaat vuonossa ja auringon, joka ei todella laske...