Poluilla

Minulla on päiväkirja. Sellainen nahkakantinen, jonka olen saanut lahjaksi kolmetoista vuotta sitten. Kahdentoista vuoden ajan olen kirjoittanut sinne - säännöllisen epäsäännöllisesti. Joskus kirjoitusten välissä on alle vuorokausi, joskus vuosi. Enimmäkseen olen kirjoittanut suurista tunteista. Sellaisista, joita minun on vaikea pukea puhutuiksi sanoiksi. Erityisen paljon siellä on ihastusta, kiitollisuutta, rakkautta, ihailua ja innostusta, mutta myös surua, pettymystä, ikävää, pelkoa ja ahdistusta. Tänään luin päiväkirjani lähes kannesta kanteen. En useinkaan tartu siihen, mutta tänään tartuin, koska oli sanottavaa jollekin, johon en kuitenkaan halunnut ottaa yhteyttä. Oli silti saatava sanottua, joten sanoin sen salaisen kirjani sivuille. Samalla päädyin lukemaan aiemmin sanottua ja päästämään pintaan vuorotellen monia peremmälle painettuja muistoja. Itkemäänkin päädyin, kokemiani ja tuottamiani pettymyksiä, mutta myös oivalluksia ja  kauniita hetkiä, jotka joskus olivat niin k...

Elämä tuntuu naurusta kramppaavina poskina, kun pyyhin kyynelten levittämää ripsiväriä silmien alta. Se tuntuu basson vavahduksina rintakehässä ja tanssimisesta turtuneina jalkapohjina. Elämä tuntuu löylynä iholla ja kivinä paljaitten jalkojen alla. Se tuntuu kipristelynä lantionpohjassa, hyrinänä ja hymisevänä. Elämä tuntuu hengästymisenä ja uupuneena, kaikkensa antaneena kehona. Se tuntuu väreinä selkärangan vierillä ja rintakehässä aivan, kuin joku pyrkisi sieltä pois. Elämä tuntuu lohduttomana, loputtomana itkuna, joka alkaa uudestaan heti, kun mielen hallinta tai harhautus pettää. Se tuntuu laukan askeleina ja viehättävänä vaikutelmana vapaudesta. Elämä tuntuu saapuvan unen raukeutena. Se tuntuu hiuksien silittelynä ja käteen tarttuvana kätenä. Elämä tuntuu varpaana, joka iskeytyy huonekaluun ja kirvoittaa kiroamaan. Se tuntuu aamukasteesta kosteana nurmena ja lumen alta sulavan metsän tuoksuna. Elämä tuntuu ihona ihoa vasten. Se tuntuu tuulena, joka tunkeutuu vaatteiden läpi ja v...

05.12.2023 Hukuin elämään. Tai ei, en sen vivahteikkaassa ja eloisassa muodossa, vaan arkeen. En yksitoikkoiseen itseään toistavaan, vaan hektiseen arkeen. Sellaiseen, mihin sotkeutuu se, jonka halu tehdä ja toteuttaa on ristiriidassa kellojen mittaaman ajan ja kehon tarvitseman energian kanssa. Vastuuntunnosta pitäisi luopua ja hyväksyä keskeneräisyys, mutta miten? Sano miten. Kaikkien käsiin kasaantuneiden lankojen lisäksi sydämestä kasvaa kultainen lanka, se kaikkein tärkein, vanhemmuuden lanka. Se, joka nykii ja - onnekseni - pakottaa pysähtymään hetkeen, istumaan alas ja nimeämään kirjan sivuilta osoitettuja eläimiä. Matkimme niiden ääniä yhdessä ja pieni osaa jo monta, ainakin lehmän, lampaan, koiran, kissan, hevosen, kanan ja possun. Vaikka ainahan olen osannut pysähtyä, joskin ehkä vain hetkeksi. Luonto ja sen hämmästyttävä kauneus kykenevät vangitsemaan vaeltavan mielen ja tuomaan sen siihen, missä keho on ja kaikki yhdistyy. Mutta siksikin on taas sännättävä liikkeelle. Huoli...

Aina toukokuussa, kun Pohjoisessa varjopaikkojen lumikasat vielä sinnittelevät ja koivut varovat kukoistamasta liian varhain ja kun Etelässä kesä on jo kuivannut maan, on minun aikani pyörähtää vilkkaiden kirkonkylien vilinässä, vaikkakin varsin vikkelästi. Tällä kertaa pysähtelin, hiiviskelin paikoissa, joissa pyhä piilottelee. Paikoissa, jotka polkujen kapeudesta päätellen, ovat valtaväeltä unohtuneet. Mitäpä ihminen metsässä, puitako palvoisi? Lempäälän Höytämöstä, Lehtivuoren rinteeltä löysin Hirvi-Simunan luolan. En itsekseni löytänyt, karttakirja tiesi kertoa tien. Luolan oli muodostanut valtava, paloiksi hajonnut siirtolohkare, jonka vierellä oli tunteva itsensä vielä tavallistakin pienemmäksi. Silti syntytarinaa enemmän minun mieltäni kiehtoi tarina itse Hirvi-Simunasta. Tuo mies, kotikunnaittensa metsästäjistä kuuluisin, oli kertoman mukaan tehnyt sopimuksen itse Paholaisen kanssa ja siten varmistanut ehtymättömän metsästysonnensa. Suvet luol...

Hiljattain joku sanoi minulle, että pysäyttäisi ajan, jos voisi. Se oli kauniisti sanottu, hetki oli voimakas ja läsnäoloni täysinäinen (mitä nyt pilasin tunnelman kertomalla päässäneeni alkaneen soida Suurlähettiläiden Kuka voisi kellot seisauttaa) . Mutta aika ei pysähtynyt siihenkään hetkeen, kuten ei yhteenkään sitä edeltävään tai sitä seuraaviin. Aika ei pysähtynyt, me pysähdyimme.   Niin kuin aika on jatkuvassa liikkeessä, vaikka sen lineaarisuudesta ollaankin montaa mieltä, olemme me sidottuja samaan liikkeeseen. Vaikka koostumme kaikista niistä hetkistä, jotka olemme kokeneet, vaikka jokainen sittemmin muistoksi muuttunut kokemus on meitä muovannut, emme saata palata eilispäivän minään. Samoin emme saata tuntea tulevaisuuden minää, sillä emmehän varmuudella edes tiedä mitä tänään on tapahtuva. Me olemme kompleksinen kokoelma kokemuksia. Siten me olemme myös sitä, mitä meille ollaan. Juuri siihen perustuu universaali väite hyvän kierrosta, karmasta, siis siitä, mit...

Tässä aivan hiljan, ei kauaakaan sitten, saapastelimme pihapiirimme halki, minä ja tyttö toisella kymmenennellään, saman katon alla asuva. "Missä asuisit, jos saisit asua ihan missä tahansa?" hän kysyi. Hupsu tyttö, tuumasin heti, miksi asuisin jossain, jos en haluaisi asua siellä. Hetken tuumailtuani ymmärsin toki, mistä tytön kysymys kumpusi. Se lienee lähtöisin kaikista niistä valituksista, joita ihmisten suusta pääsee, onhan Suomi kylmä, kaukana kaikesta, yhtä sääntelyä, kannustinloukkua, alkoholiongelmaa, liikaa lunta ja synkkää lumettomuutta, kaikki on kallista, kulttuuri uhattuna ja kielikin hapertuu. Valittava voihkinta kantaa kai onnenhuokauksia kauemmas ja pääsee suusta suuremmalla ponnella. Ja lapset, he ovat vielä niin uteliaita, pursuavat intoa ja romanttisia mielikuvia, tahtovat tutkia maailmaa itse. Tottahan he mieluummin asuisivat muualla, kuin kotikylässään. "Mie asun juuri siellä, missä haluan. Jos en haluaisi asua täällä, muuttaisin muualle, sin...