Minulla on päiväkirja. Sellainen nahkakantinen, jonka olen saanut lahjaksi kolmetoista vuotta sitten. Kahdentoista vuoden ajan olen kirjoittanut sinne - säännöllisen epäsäännöllisesti. Joskus kirjoitusten välissä on alle vuorokausi, joskus vuosi. Enimmäkseen olen kirjoittanut suurista tunteista. Sellaisista, joita minun on vaikea pukea puhutuiksi sanoiksi. Erityisen paljon siellä on ihastusta, kiitollisuutta, rakkautta, ihailua ja innostusta, mutta myös surua, pettymystä, ikävää, pelkoa ja ahdistusta.
Tänään luin päiväkirjani lähes kannesta kanteen. En useinkaan tartu siihen, mutta tänään tartuin, koska oli sanottavaa jollekin, johon en kuitenkaan halunnut ottaa yhteyttä. Oli silti saatava sanottua, joten sanoin sen salaisen kirjani sivuille. Samalla päädyin lukemaan aiemmin sanottua ja päästämään pintaan vuorotellen monia peremmälle painettuja muistoja. Itkemäänkin päädyin, kokemiani ja tuottamiani pettymyksiä, mutta myös oivalluksia ja kauniita hetkiä, jotka joskus olivat niin kovin totta ja nyt tallessa enää minun, kenties jonkun toisenkin, mielessä ja kirjani sivuilla.
Olen kiitollinen itselleni siitä, että olen kirjoittanut, edes silloin tällöin. Että olen tallettanut tunteeni ja koettanut avata ajatuksiani sekä silloiselle että myöhemmälle minälleni. Nyt, myöhemmin, menneeseen matkatessani muistan, miten paljosta saan olla kiitollinen. Miten monelle sellaiselle, jotka ovat tietämättään hoivanneet haavojani, tuoneet turvaa ja puhaltaneet lämpöä välillä kituneesti palavaan liekkiini. Monta heistä haluaisin yhä kiittää, mutta en tiedä onko se vuosien jälkeen jotenkin väärin. Ja heillekin, jotka ovat, hekin kenties tietämättään, repineet jotain rikki ja ryöstäneet mennessään, osaan jo suoda lämpimiä ajatuksia.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kerro.