Poluilla

Sängyssä on helppo lojua niin pitkään, että aamiainenkin muuntautuu myöhäiseksi brunssiksi ja yksi voi iltasella pubissa istuskellessa olla yllättävän riittoisa. Glasgown keskustasta löytyvä nykytaiteen museo imaisee minut sisäänsä useammaksi tunniksi ja meidät kadulla pysäyttävä Hare Krishna -munkki saa neekeriystäväni kiroamaan minun hyväntekijähoukuttimina toimivia hiuksiani. West End näyttää kivalle ja korealainen ruoka maistuu hyvälle, vaikka puikoillasyöntitekniikkani kaipaakin vielä hiomista. Ystävänpäivämissiomme, johon kuuluvat kaupungin hirveimmät sydänvillapaidat, jää suorittamatta, eikä Glasgown metrossa ole tarkoitus jutella kanssamatkustajille. Olimme luvanneet olla leffaillan vietossa Monican suomalaisten ystävien luona puoli kahdeksalta. Puolta tuntia myöhemmin puhelin soi. "No me täällä istutaan ja kuunnellaan Jari Sillanpäätä." Lopulta löydämme oikeaan paikkaan ja esittelemme itsemme myös ranskalaisille vaihtaritytöille, sekä tanskalaiselle pojalle. Poja...

Askartelen "BELFAST please" -kylttiä keittiönpöydän ääressä, kun Isa käy herättämässä lapset minua hyvästelemään. Juttelemme liftaamisesta, enkä meinaa päästä lähtemään millään. En haluaisikaan. Tämä paikka alkoi juuri tuntua oikealta kodilta ja perhe oikealta perheeltä. Pakkaan tavarani autoon ja Siog antaa minulle läksiäislahjoiksi sydämen ja leppäkertun, Saoirse vihreän napin takkuihin ommeltavaksi ja Oisin huilusoolon. Matkalla soi taas Tracy Chapman ja minua melkein itkettää. Isa jättää minut kyltteineni ja rinkkoineni tienvarteen Belcoon. "You know where we are, if you ever wanna come back." Vain parin minuutin jälkeen harmaatukkainen mies poimii minut kyytiin. Hän on menossa vanhempiensa luo neljänkymmenen mailin päähän Belfastista. Hän kertoo matkastaan Tanskaan, serkustaan, joka hävisi melkein kolmekymmentätuhatta puntaa huonossa hevoskaupassa ja toisesta, joka sai sakot talutettuaan polkupyörää liian vahvassa humalassa. Kylässä, jonka nimeä en muista...

Lauantai Kukot alkavat kiekumisensa kauan ennen herätyskelloa. Onnistun silti vaipumaan takaisin uneen, kunnes havahdun karmivaan tuskanhuudolta kuulostavaan ääneen. Tajuan sen olevan naapurini, kärsimätön Herra Aasi ja huokaisen helpotuksesta. Aamiaisen pupellettuani taaperran pihatietä pitkin nähdäkseni, missä minä oikein sijaitsen. Maisema on ruskeanharmaa, mutta kaunis. Sitä halkovan vuoren (jota minä tosin kutsuisin ennemminkin tunturiksi) rinteillä on lumisia laikkuja. Seuraan tilan isäntää, Andya hänen viedessään Herra Aasin ulos. Herra Aasi, Hector nimeltään, näyttää kiukkuiselta ja mielellään upottaisi hampaansa ihmislihakimpaleeseen. Andy ei kuitenkaan välitä äkäpussin kiukkuilusta tuon taivaallista, vaan vetää sitä perässään kuin riepua. Maaston märkyydestä ja mutaisuudesta eilisiltana puhuessaan isäntäväkeni ei näemmä liioitellut lainkaan. Lähes säälin kovia kokeneita vaelluskenkiäni, jotka kaikesta hyppelystäni ja harppomisestani huolimatta peittyvät paksun mutakerroks...

Päivät Galwayssa sujuvat lupsakasti, mutta reipasta tahtia. Kämpän viides asukas, Eamonn, on kiehtovalla tavalla outo ja näyttää sitäpaitsi ylikasvaneelta hobitilta. "Sorry, I thought you were someone I know and it would be OK to do this weird wave at you." Kävelen kotiin merenrantaa myötäilevää maisemareittiä pitkin tihkusateesta huolimatta ja vietän iltaa tuttujen seurassa pubissa. Heidän mielestään näytän islantilaiselta tai grönlantilaiselta.  "It's that eye-thing you've got going on. You have interesting features. And it's definitely a compliment!" Pitkäksi venähtänyt ilta tuhoaa seuraavan päivän turistinleikkimissuunnitelmat, mutta onnistun kuin onnistunkin osallistumaan opastetulle bussiajelukierrokselle Burren in alueelle ja Cliffs of Moher ille. Kiviset kukkulat näyttävät kaukaa kuivilta ja karuilta, mutta kävelykierroksen oppaamme osoittaa niiden olevan varsin hyvä ravinnonlähde karjalle talvisin. Opas asuu perinteisellä maatilalla, jota hä...