Sängyssä on helppo lojua niin pitkään, että aamiainenkin muuntautuu myöhäiseksi brunssiksi ja yksi voi iltasella pubissa istuskellessa olla yllättävän riittoisa. Glasgown keskustasta löytyvä nykytaiteen museo imaisee minut sisäänsä useammaksi tunniksi ja meidät kadulla pysäyttävä Hare Krishna -munkki saa neekeriystäväni kiroamaan minun hyväntekijähoukuttimina toimivia hiuksiani. West End näyttää kivalle ja korealainen ruoka maistuu hyvälle, vaikka puikoillasyöntitekniikkani kaipaakin vielä hiomista. Ystävänpäivämissiomme, johon kuuluvat kaupungin hirveimmät sydänvillapaidat, jää suorittamatta, eikä Glasgown metrossa ole tarkoitus jutella kanssamatkustajille.
Olimme luvanneet olla leffaillan vietossa Monican suomalaisten ystävien luona puoli kahdeksalta. Puolta tuntia myöhemmin puhelin soi. "No me täällä istutaan ja kuunnellaan Jari Sillanpäätä." Lopulta löydämme oikeaan paikkaan ja esittelemme itsemme myös ranskalaisille vaihtaritytöille, sekä tanskalaiselle pojalle. Pojat kokkailevat pannukakkua - kyllä, sitä oikeaa, suomalaiseen tyyliin uunissa paistettua namiherkkua! - joka maistuu taivaalliselle. "Mutta miten kukaan voi noin vaan vahingossa vispata kermavaahtoo liikaa? Varsinkaan käsin?" Tanskan lahja keittiömaailmalle todistaa, että kyllä sitä kermavaahtoa voi noin vaan vispata vahingossa liikaa. Elokuvan jälkeen ja ulkomaalaisedustuksen poistuttua päädymme tekemään jotakin, mitä en olisi uskonut Skotlannissa vieraillessani kokevani: katsomaan Salattuja Elämiä. Emme viivy liian myöhään ja totean taas, että matka tuntuu aina lyhyemmältä kotiinpäin.
Löydän linja-autoasemalle pienen mutkan kautta, eikä seuraavaa Edinburgiin matkaavaa bussiakaan tarvitse odotella kauaa. Maisemat näiden kahden kaupungin välillä eivät ole erityisen kauniita. Jenna löytää minut ja lähdemme käveleskelemään ympäri kaupunkia, jota kauniimpaa en ole koskaan nähnyt. Sen vanhat rakennukset, kadut ja kujat hurmaavat minut. Jenna on asunut täällä viiden kuukauden verran ja rakastunut Edinburgin viehättävyyteen. Näille kaduille on kuulemma helppo unohtua kulkemaan tunneiksi ja taas tunneiksi. Jennan ja hänen au-pair-perheensä koti ei ole liian kaukana keskustasta, eikä siellä käytetä kenkiä sisällä. Hänen ystävänsä, yksi ensimmäisistä ja parhaista Edinburgissa, tulee istumaan iltaa kanssamme. Nikai on kotoisin Mosambikista, mutta hänen äitinsä on uruguaylainen. Nuorella miehellä on suloinen hymy ja takkuista tukkaa. Hän on pitkällä reissulla ystävänsä kanssa ja pysähtyi tänne hetkeksi matkakassaansa kerryttääkseen. Hänen tarinansa kuulostaa kadehdittavan hyvältä.
Olin laittanut Ericille viestiä lauantaipäivän suunnitelmistamme ja tänä aamuna hän on onnistunut löytämään puhelinkopin soittaakseen ja kertoakseen minulle, että tarttuisi tarjoukseen. Hostelli oli varattu täyteen täksi illaksi ja Eric meinasi joutuvansa lähtemään kaupungista, mutta koska Jennan luona on tilaa, päättää hän liittyä seuraamme. Kaupungilla kävellessämme en juuri kuule, mitä kaksi muuta juttelevat, joten minulle jää aikaa katsella ympärilleni - ja yläpuolelleni. Taivas on pilvinen, mutta sateesta ei ole tietoakaan. Hetken aikaa talsittuamme löydämme lopulta Sen Oikean tolpan, jolla Penicuikiin matkaava linja-automme pysähtyy. Tämä on Ericin ensimmäinen kerta kaksikerroksisessa bussissa. Emme ehdi ulos oikealla pysäkillä joten jatkamme Penicuikiin asti ja hyödynnämme tilanteen lounastaukona.
Toisella yrittämällä onnistumme jäämään aiotulla pysäkillä. Sen nurkalla on kyltti: Path. Polku on mutainen ja vie meidät vanhan kivisillan alitse, keskelle "puumajakylää". Meitä tervehtivät kaksi koiraa ja muutama nuotiota reunustavilla sohvilla istuva ihminen. Heistä yksi muistaa Jennan. Hän on alunperin yhdysvaltalainen mies, joka oli tullut tänne kolme vuotta sitten. Ylijäämäpuusta ja pressuista rakennetuista pienistä taloista ja puumajoista koostuva kylä syntyi protestina ohitustiehanketta vastaan. Kymmenen vuotta sitten kaupunki toi julki suunnitelman, jonka mukaan tämä metsä kaadettaisiin ohitustien alta. Se sai kourallisen ihmisiä suivaantumaan ja leiriytymään metsään sitä suojellakseen. He rakensivat asumuksensa puihin, sillä skotlantilainen poliisi ei saa kiivetä yli kolmen metrin korkeuteen vakuutussyistä. Näin ollen ihmiset häätääkseen kaupungin olisi kutsuttava erikoisjoukot, mutta siihen menisi hirvittäviä summia rahaa, jota ei näytetä olevan halukkaita tuhlaamaan, kun kyseessä on kuitenkin vain suoraa voittoa tuottamaton tie, eikä esimerkiksi kaivos. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että voiton puolella ollaan, taktiikka on toiminut ja ohitustie aiotaan rakentaa muualle. Mies kuitenkin kertoo, että protestoijat pysyvät asemissaan kunnes ovat täysin varmoja suunnitelmien muuttumisesta, eli toisin sanoen, kunnes tien rakennus aloitettaisiin toisaalla. Siihen saattaa kuulemma mennä vielä useampia vuosia.
Kylässä näyttäisi olevan noin viitisentoista asumusta. Kysyessäni asukasmäärää minulle kerrotaan sen vaihtelevan niin nopeaan tahtiin, ettei kukaan osaa vastata. Maa on vapaata, siis kenen tahansa käytettävissä ja ihmisiä tulee ja menee. Yhteisö on nyttemmin kansainvälistynyt, eikä siihen enää kuulu kovin montaa skottia. Paikalliset tosin tulevat vierailemaan kylässä usein, joskus tuoden ruokaa mukanaan. Mekin vaikka voisimme muuttaa tänne, jos niin tahtoisimme. Kuulostaapa houkuttelevalta.
Saamme reittiohjeet Roslinissa sijaitsevalle linnalle. Eric vaihtaa tennarinsa hänelle lainaan tarjottuihin kumisaappaisiin ja lähdemme seuraamaan mutaista polkua kylän halki syvemmälle metsään. Illuusio luonnon rauhasta rikkoutuu, kun teollisuusalueen suuret hallit ja varastot ilmestyvät näkökenttäämme. Seuraamme kylttien osoittamaa reittiä ja ilta alkaa hämärtää. "Roslin is just a gate!" Linnaa ei löydy ja päätämme kääntyä takaisin ehtiäksemme ennen pimeää. "If you don't know where you're supposed to be, you can't get lost." Valo vähenee nopeasti, mutta löydämme tiemme takaisin leiriin viimeiset metrit pimeässä hapuillen. Kiitämme ja poistumme hymyillen. "You're welcome back any time!" Palatessamme takaisin katulamppujen valaiseman tien varteen on kuin olisimme siirtyneet todellisuudesta toiseen. "These people have no idea about all that." Meitä jokaista hymyilyttää. "I wish I could go live with them and play chess with headlamps."
Eric kokkaa meille illalliseksi herkullisen pasta-aterian, jonka jälkeen lähdemme flat-partyihin, eti kotibileisiin, eli pippaloihin, joissa on kuulemma paljon suomalaisia. Nikai ei liioitellut lainkaan, sillä täyteen tupatusta kimppakämpästä löytyy koko joukko maanmiehiäni - ja heidän lisäkseen vieläpä muutama muukin. Kun löydän lattialta istumiseen sopivan tilan ankkuroidun siihen, enkä aio liikkua hetkeen. Norjalainen poika kertoo muuttaneensa Skotlantiin, koska norjalaisissa busseissa on liian hiljaista. Suomalaiset siskokset opiskelevat täällä kauppatieteitä ja sosiologiaa. Valeatukkainen poika puhuu Amsterdamin jätteidenkeruujärjestelmästä, jossa olisi parantamisen varaa. Galwaysta kotoisin oleva mies puhuu taas sellaisella aksentilla, ettei tee kyllä ymmärtämistäni yhtään liian helpoksi. Illan isäntä on kotoisin Oulusta ja leikkasi takkunsa pois, kun ei ne päässä voinut enää käyttää suosikkihattujaan. Hän opiskelee musiikintuotantoa, koska miksi ei. Hänellä ja ainoalla paikallisella pojalla tuntuu olevan joku salamyhkäinen suunnitelma, jonka osana minun lainattujen kenkieni nauhojen avaaminen ja sitominen on.
Paikalla on paljon veikeitä tyyppejä ja ilta vierähtää nopeasti heihin tutustellessa. Alakertaa täyttäneet ja raisummissa juhlameiningeissä olleet ihmiset ovat jossain vaiheessa lähteneet muualle kimaltamaan ja aamukolmen lähestyessä lienee meidänkin aika poistua. Kotimatkalla Eric ja Nikai juttelevat politiikasta ja jostain muustakin, mutta kaikki se vain soljuu korvieni ohitse minun katsellessani ympärilleni ja keskittyessäni hetkeen.
Sunnuntaiaamuna herään kauan ennen muita ja ulkona paistaa aurinko. Puolenpäivän jälkeen kiittelemme ja hyvästelemme Jennan ja kuljemme Ericin kanssa yhtä matkaa kohti keskustaa. Hän saattaa minut linja-autoasemalle. Pakollinen kaverikuva, halaus, lupaus yhteydenpidosta ja onnentoivotukset. Mietin, miten kannattavaa tuntemattomille jutteleminen voi joskus ollakkaan. Ja sitä, miten tämäkin kaikki lähti liikkeelle heitosta: "Hey, I like your dreads!"
Olimme luvanneet olla leffaillan vietossa Monican suomalaisten ystävien luona puoli kahdeksalta. Puolta tuntia myöhemmin puhelin soi. "No me täällä istutaan ja kuunnellaan Jari Sillanpäätä." Lopulta löydämme oikeaan paikkaan ja esittelemme itsemme myös ranskalaisille vaihtaritytöille, sekä tanskalaiselle pojalle. Pojat kokkailevat pannukakkua - kyllä, sitä oikeaa, suomalaiseen tyyliin uunissa paistettua namiherkkua! - joka maistuu taivaalliselle. "Mutta miten kukaan voi noin vaan vahingossa vispata kermavaahtoo liikaa? Varsinkaan käsin?" Tanskan lahja keittiömaailmalle todistaa, että kyllä sitä kermavaahtoa voi noin vaan vispata vahingossa liikaa. Elokuvan jälkeen ja ulkomaalaisedustuksen poistuttua päädymme tekemään jotakin, mitä en olisi uskonut Skotlannissa vieraillessani kokevani: katsomaan Salattuja Elämiä. Emme viivy liian myöhään ja totean taas, että matka tuntuu aina lyhyemmältä kotiinpäin.
Löydän linja-autoasemalle pienen mutkan kautta, eikä seuraavaa Edinburgiin matkaavaa bussiakaan tarvitse odotella kauaa. Maisemat näiden kahden kaupungin välillä eivät ole erityisen kauniita. Jenna löytää minut ja lähdemme käveleskelemään ympäri kaupunkia, jota kauniimpaa en ole koskaan nähnyt. Sen vanhat rakennukset, kadut ja kujat hurmaavat minut. Jenna on asunut täällä viiden kuukauden verran ja rakastunut Edinburgin viehättävyyteen. Näille kaduille on kuulemma helppo unohtua kulkemaan tunneiksi ja taas tunneiksi. Jennan ja hänen au-pair-perheensä koti ei ole liian kaukana keskustasta, eikä siellä käytetä kenkiä sisällä. Hänen ystävänsä, yksi ensimmäisistä ja parhaista Edinburgissa, tulee istumaan iltaa kanssamme. Nikai on kotoisin Mosambikista, mutta hänen äitinsä on uruguaylainen. Nuorella miehellä on suloinen hymy ja takkuista tukkaa. Hän on pitkällä reissulla ystävänsä kanssa ja pysähtyi tänne hetkeksi matkakassaansa kerryttääkseen. Hänen tarinansa kuulostaa kadehdittavan hyvältä.
Kylässä näyttäisi olevan noin viitisentoista asumusta. Kysyessäni asukasmäärää minulle kerrotaan sen vaihtelevan niin nopeaan tahtiin, ettei kukaan osaa vastata. Maa on vapaata, siis kenen tahansa käytettävissä ja ihmisiä tulee ja menee. Yhteisö on nyttemmin kansainvälistynyt, eikä siihen enää kuulu kovin montaa skottia. Paikalliset tosin tulevat vierailemaan kylässä usein, joskus tuoden ruokaa mukanaan. Mekin vaikka voisimme muuttaa tänne, jos niin tahtoisimme. Kuulostaapa houkuttelevalta.
Saamme reittiohjeet Roslinissa sijaitsevalle linnalle. Eric vaihtaa tennarinsa hänelle lainaan tarjottuihin kumisaappaisiin ja lähdemme seuraamaan mutaista polkua kylän halki syvemmälle metsään. Illuusio luonnon rauhasta rikkoutuu, kun teollisuusalueen suuret hallit ja varastot ilmestyvät näkökenttäämme. Seuraamme kylttien osoittamaa reittiä ja ilta alkaa hämärtää. "Roslin is just a gate!" Linnaa ei löydy ja päätämme kääntyä takaisin ehtiäksemme ennen pimeää. "If you don't know where you're supposed to be, you can't get lost." Valo vähenee nopeasti, mutta löydämme tiemme takaisin leiriin viimeiset metrit pimeässä hapuillen. Kiitämme ja poistumme hymyillen. "You're welcome back any time!" Palatessamme takaisin katulamppujen valaiseman tien varteen on kuin olisimme siirtyneet todellisuudesta toiseen. "These people have no idea about all that." Meitä jokaista hymyilyttää. "I wish I could go live with them and play chess with headlamps."
Eric kokkaa meille illalliseksi herkullisen pasta-aterian, jonka jälkeen lähdemme flat-partyihin, eti kotibileisiin, eli pippaloihin, joissa on kuulemma paljon suomalaisia. Nikai ei liioitellut lainkaan, sillä täyteen tupatusta kimppakämpästä löytyy koko joukko maanmiehiäni - ja heidän lisäkseen vieläpä muutama muukin. Kun löydän lattialta istumiseen sopivan tilan ankkuroidun siihen, enkä aio liikkua hetkeen. Norjalainen poika kertoo muuttaneensa Skotlantiin, koska norjalaisissa busseissa on liian hiljaista. Suomalaiset siskokset opiskelevat täällä kauppatieteitä ja sosiologiaa. Valeatukkainen poika puhuu Amsterdamin jätteidenkeruujärjestelmästä, jossa olisi parantamisen varaa. Galwaysta kotoisin oleva mies puhuu taas sellaisella aksentilla, ettei tee kyllä ymmärtämistäni yhtään liian helpoksi. Illan isäntä on kotoisin Oulusta ja leikkasi takkunsa pois, kun ei ne päässä voinut enää käyttää suosikkihattujaan. Hän opiskelee musiikintuotantoa, koska miksi ei. Hänellä ja ainoalla paikallisella pojalla tuntuu olevan joku salamyhkäinen suunnitelma, jonka osana minun lainattujen kenkieni nauhojen avaaminen ja sitominen on.
Paikalla on paljon veikeitä tyyppejä ja ilta vierähtää nopeasti heihin tutustellessa. Alakertaa täyttäneet ja raisummissa juhlameiningeissä olleet ihmiset ovat jossain vaiheessa lähteneet muualle kimaltamaan ja aamukolmen lähestyessä lienee meidänkin aika poistua. Kotimatkalla Eric ja Nikai juttelevat politiikasta ja jostain muustakin, mutta kaikki se vain soljuu korvieni ohitse minun katsellessani ympärilleni ja keskittyessäni hetkeen.
Sunnuntaiaamuna herään kauan ennen muita ja ulkona paistaa aurinko. Puolenpäivän jälkeen kiittelemme ja hyvästelemme Jennan ja kuljemme Ericin kanssa yhtä matkaa kohti keskustaa. Hän saattaa minut linja-autoasemalle. Pakollinen kaverikuva, halaus, lupaus yhteydenpidosta ja onnentoivotukset. Mietin, miten kannattavaa tuntemattomille jutteleminen voi joskus ollakkaan. Ja sitä, miten tämäkin kaikki lähti liikkeelle heitosta: "Hey, I like your dreads!"
Kommentit
Lähetä kommentti
Kerro.