Kiukaanrakentajista

Aurinko nousi viimeistä kertaa ja laski kuukausien yöhön. Pimeyteen herääminen tuntuu hankalalta. Vuoret ovat usvan ja lumisadeverhon takana piilossa harva se päivä. Ehkä jonain päivänä huomaan niiden kadonneen. Eräänä iltana itkin ilosta ja toisen silmät kostuivat hänen kertoessaan edellispäivän olleen elämänsä parhaimpia. Kerroin olevani onnellinen ja puhuin totta.

Kuulin melkein kadoksissa olleen ystävän ääntä ja puhelu venyi ennätyspitkäksi. Tuli ikävä. Lähtekäämme joulukuussa luoliin seikkailemaan!

Huoli joulunjälkeisistä asumisjärjestelyistä katosi ilouutisten kiiriessä korviimme. Saimme asunnon, täydellisen kodin kevääksi. Jouduin tosin kaivamaan syvän kuopan koirahaaveilleni, koska Ådnen allergia. Lupasin, etten vihaa, miten voisinkaan.

Kerättyämme kiviä neljän ihmisen voimin lähes kahden tunnin ajan, oli Finnish Saunamasterin johdolla kasaamamme perinteinen kiuas vihdoin valmis. Svalbardin kivimateriaali ei kestä kovia lämpötilanvaihteluita ja räjähtelee varsin äkäisesti. ”I got a hit, but not hurt!” Pojat todistavat telttasaunan toimivan. Täydellistä.

Parakki ykkösen käytävät täyttyvät laukuista, pahvilaatikoista ja jätesäkeistä. On taas aika pakata. Kuukautta on vaikea mahduttaa rinkkaan ja tavaroiden varastointi kahta päivää ennen lähtöä tuottaa päänvaivaa. Lähtö tuntuu epätodelliselta ja parakkielämän taakse jättäminen haikealta. Ei enää spontaaneja elokuvailtoja, juomapelejä tai röyhtäilemättömyyskilpailuja. Ei juoruja apinajengin edellisillan edesottamuksista eikä villasukkaliukuja käytävillä. En halua edes ajatella miltä koulun päättyminen ja lopullinen lähtö mahtavatkaan tuntua.

The sun rose for the last time and set for a several-month night. Waking up in the darkness feels difficoult. The mountains are hiding behind the fog and snow very often. Maybe some day I will realize they have disappeared. One night I was crying of joy and another one had tears in his eyes as he was telling me yesterday had been one of the best days of his life. I told him I was happy and I spoke the truth.

I heard the voice of a friend almost lost. I miss you. Let's head out for a spelonking adventure in December!

Worries concerning our post-christmas living situation disappeared as we heard the good news. We got the apartment, a perfect home for the spring semester. I had to give up on my dreams of a dog of my own for now, though, because of Ådne's allergy. I promised not to hate him.

After four of us had been picking rocks for almost two hours, the stove designed by our Finnish Saunamaster was finally ready. The metamorphic rock of Svalbard does not take rapid changes in temperature too well and creates minor explosions in the stove. ”I got a hit, but not hurt!” The boys took a bath and proved the tent sauna is working well. Perfect.

Now the hallways of barrack one are getting filled up with bags and cardboard boxes. It's time to pack again. It's hard to fit one whole month in a backpack and storing our stuff two days before departure demands what seems to be excessive amounts of thinking. Leaving Svalbard and the barrack feels surreal and a bit sad. There will be no more spontaneous movie nights, drinking games or ”un-burping competitions”. No gossiping about the previous night adventures of the monkey-gang and no sliding with woolen socks across the hallways. I don't want to even think about how finishing the study and finally leaving Svalbard will feel like.