Jäissä

Kun kouluviikko alkaakin vasta keskiviikkona, on helppo elää kolme päivää sunnuntaita. Niistä kahtena tienasin työharjoittelutunteja moottorikelkkailemalla. Oli mielenkiintoista päästä vihdoin aitoihin tilanteisiin vieraiden kanssa, vaikka toiminkin lähinnä aktiivisena tarkkailijana. Yksi vieraista arveli minua ruotsalaiseksi. Otin sen kohteliaisuutena: olin mitä ilmeisimmin onnistunut mumisemaan jotain, jonka mies oli tulkinnut ruotsalaiseksi aksentiksi.

Keskiviikkoaamupäivän vietimme ihan oikeassa luokkahuoneessa UNISilla. Merijääteorian jälkeen tunsin olevani varsin varma siitä, että mielelläni pysyttelisin kovalla maalla, kaukana jäistä. Tuli aika pukeutua kelkkahaalareihin ja hypätä lumikissan kyytiin, joka kuljetti meidät läheiselle lammelle. Meri ei ole vielä suostunut jäätymään.

Ensimmäisenä oli vuorossa pelastusharjoitus, johon tomerana tyttönä ilmoittauduin vapaaehtoiseksi uhrin rooliin. Vyötäisilleni sidottiin naru, kävelin ohuesti jäätyneen avannon pinnalle ja humahdin veteen. Kelkkahaalari kelluttaa, eikä pääni painunut veden alle. Minun oli vain nojattava taakse ja annettava jalkojeni nousta pinnalle. Aluksi jäätävä vesi kasteli vain kumisaappaideni sisällön. Kylmyys teki hengityksestä yllättävän hankalaa, siihen oli keskityttävä.

Pikkuhiljaa vesi alkoi hivuttautua puvun läpi joka puolelle. ”Oh but you’re Finnish, you’re used to swimming in icy water.” Kerroin, ettei meillä ole tapana sinne kelluttelemaan jäädä. Käsky kävi ruveta huutamaan pelastusryhmälle, stressata heitä.  Alkuun se nauratti, mutta parin minuutin päästä hätähuutoihin oli jo melko helppo saada tunnetta mukaan. Huomasin oikean käteni menneen tunnottomaksi ja kylmä alkoi tuntua jo luissa ja ytimissä, erilaisena, kuin koskaan ennen.

Kun Arnelle oli vihdoin saatu selviytymishaalari (?) päälle, pelastus hoitui nopeasti. Minut kiskottiin ylös vedestä ja hetken tunsin olevani varsin voimaton. Kelkkahaalari riisuttiin ja pojat käärivät minut foliopeitteestä, makuupussista ja bivypussista koostettuun kääreeseen. He olivat pystyttäneet teltan, jonne minut kannettiin sisään (hauskaa touhua se pussissa kannettavana oleminen muuten) ja jota sitten lämmitettiin kaasuliedellä. Joku istui aina vierellä juttelemassa.

Harjoitus päättyi, teltta purettiin ja minut kannettiin avannon vierelle, jossa kökötin kääreessäni katsoen kun luokkatoverini kukin vuorollaan hyppäsivät avantoon, uivat sen toiselle reunalle ja kampesivat itsensä ylös naskaleita käyttäen. Minunkin olisi kuulunut järjestäytyä jonon jatkoksi, mutta läpimärkiä, osittain jo jäätyneitä haalareita ei tehnyt mieli pukea vasta lämmenneelle keholle. Naskalitekniikka jäi siis treenaamatta ja toivoa sopii, ettei tarvetta sille tule tosielämässäkään.

Keskiviikko ei päättynyt avantouintiin. Illalla vietimme pari tuntia ampumaradalla kokeillen, kuinka otsalampun tai pelkän kuun valossa ampuminen luonnistuu. Kyllähän se jääkarhu kuoli, vaan eivätpä ne luodinreiät missään nätissä sumpussa olleet. Taaskin sopii toivoa, että jos jääkarhu on kohdattava, tapahtuisi se edes päivänvalossa.

Torstain ja perjantain vietimme psykologian professorin, Leif Inge Magnussenin kanssa. Hän kertoi meille persoonallisuustyypeistä ja selvitimme omamme. Valtaosa luokasta arvioi olevansa tunnepohjalta toimivia introvertteja, jotka eivät osaa tai koe tarvetta suunnitella elämäänsä eteenpäin. Minä kuuluin niihin muutamiin, jotka kuvittelivat olevansa introvertteja, mutta osoittautuivatkin testin, joka kuulemma on omaa arviointia tarkempi, mukaan ekstroverteiksi. Persoonallisuusprofiiliin syventyminen johti paljoon pohdintaan, josta riittäisi blogipäivitykseen jos toiseenkin, mutta jotka jätän toistaiseksi omiin aivoihini muhimaan.  Vähintäänkin profiilin määrittämästä motosta ja elämänasenteesta olen kuitenkin täysin samaa mieltä: ”Life is for living!”

---

When Wednesday is the first school day of the week, one might experience three days of Sunday. On two of them I was driving a snow mobile and gaining practice placement hours. Even if I was only in the role of an active observer, it was interesting to finally get into genuine situations with real guests. One of them thought I was Swedish. I took it as a compliment: I had obviously managed to mumble out something that sounded like a Swedish accent.

We got to spend the Wednesday morning in a proper classroom at UNIS. After a theory lesson considering sea ice I felt quite sure that I'd be happy just staying on solid ground, far away from any ice at all. The time came to dress up in scooter overalls and jump into a snow cat that took us to a pond close by. The sea has not given in and frozen up yet.

First we were to perform a rescue exercise and I volunteered in the role of the victim. After I had a rope tied around my waist I stepped on the fresh, thin ice and went straight through. The overall floats you and my head did not go under water. I just had to lean back and let my feet rise on the surface. In the beginning the freezing water only got into my rubber boots. The cold made breathing a bit difficult and I really had to concentrate.

Little by little the water found it's way all over me. "Oh, but you're Finnish, you're used to swimming in icy water." I told our instructor we don't usually hang around in the ice for very long. He told me to start yelling at the rescuers and put some stress on them. At first it made me laugh but after a couple of minutes it was quite easy to put some emotion into the act. I noticed I couldn't feel my right arm anymore, but was cold to the bone and it felt different than ever before.

After they finally managed to dress Arne up in a survival suit the rescue was quick. I got pulled out of the water and for a short while I felt totally powerless. The scooter suit was taken off me and the guys wrapped me up into a wind-proof layer, sleeping bag and bivouac bag. I got carried into a tent they had put up and heated with a gas stove. (It was fun being carried around in the bag by the way.) Someone sat there chatting with me all the time.

The exercise was over, the tent got taken down and I was carried next to the hole in the ice. There I sat looking at my classmates jumping into the water, everyone at their turn, swimming for a couple of meters and then pulling themselves up with the help of ice picks. I was supposed to line up as well, but I really didn't feel like putting the soaked and half frozen overall back on again. Thus I haven't tried using ice picks and I can only hope I never actually need to either.

That was not the end of Wednesday, no. In the evening we spent a couple of hours at the shooting range testing out what it's like to shoot in the light of your head lamp or without any artificial light at all. My polar bear did die, very well, but the shots were definitely not in a pretty little group. Again, I can only hope that if I ever have to encounter a polar bear, it will happen in the broad daylight.

Thursday and Friday went by in the company of a psychologist, Leif Inge Magnussen. He taught us about personality types and got us to find out our own by taking a test. Most of the class thought they were introverts operating on their feelings and not wanting nor even capable in planning their future far ahead at all. I was one of the few that thought they were introverts but turned out to be extroverts according to the test. Reading about the personality profile led into a lot of thinking and enough material for several blog posts, but for now I will leave it inside my own head. I do agree, though, with at least the motto my profile gave me: "Life is for living!"