"Kulttuuri syntyi ja eli tämän maiseman kanssa, heidän kielensä oli samalla tämän luonnon kieli. Sen kielen sisällä olivat alusta alkaen värit, valot ja varjot, säät, tuulet ja vuodenajat, ja moni asia on pysynyt varsin samanlaisena siitä lähtien, kun maiseman poljento vähitellen muotoutui ja kielen rytmi.
Siitä syntyi maa, josta voi sanoa, että tässä se on ja kieli, jolla voi sanoa, että tässä se on. Se ei ole parempi muita, koska se on juuri sellainen kuin on ja siksi kaikkein paras niin kuin jokainen maa ja kieli on kaikkein paras. Kun ihminen voi kokea, että tässä on täsmälleen minun oma kieleni ja maisemani, ja se on kaikkein paras, hänen ei tarvitse vertailla paremmuutta muiden kanssa vaan hän voi antaa muiden olla yhtä lailla kaikkein parhaita." - Eero Ojanen & Olli Jalonen (kirjassaan Kymmenen vuosituhatta)
 |
| Asko Kuittinen |
Minä olen kulkenut Irlannissa Tuatha Dé Danann asuinsijoilla ja kuunnellut tarinoita mieheltä, joka muistaa ne jo kaukaa lapsuudestaan. Olen seissyt pilkkopimeässä kivääri olallani jääkarhua peläten, kuunnellen hiljaisuutta, jonka rikkoo vain teltasta kuuluva vaimea kuorsaus. Olen haistellut tuulista meri-ilmaa hyvän ystävän kanssa Mehamnin rannalla. Olen melonut mursua karkuun ja hiihtänyt jäätiköiden halki. Olen ihaillut manaatteja niiden luonnollisessa elinympäristössä. Olisin voinut jäädä minne tahansa, mutta palasin takaisin. Takaisin kotiin.
Näitä metsiä rakastan. Näitä, joissa saan vapaasti kulkea ja polkujani seurailla. Tätä taivasta, jolla revontulet tanssivat pimeinä, kuulaina syysöinä. Näitä valkeita hankia, joiden suojissa eläimet nukkuvat talviuntaan. Näitä järviä, joiden vilvoittaviin vesiin on saunan löylystä mielekästä sukeltaa. Rakastan tätä kieltä, josta löytyvät sanat tälle kaikelle, mikä meitä ympäröi ja minkä keskellä me elämme. Yhdessä. Tänne minä olen syntynyt ja täällä saanut kasvaa. Tämän haluan säilyttää; luonnon ja vapauden siitä nauttia.
 |
| Asko Kuittinen |
Jos olisinkin mäntykankaiden ja peruskallion sijaan syntynyt jollekin muulle maaperälle, kuivalle ja saviselle, ikiroutaiselle tahi trooppiselle ja kostealle, epäilemättä sitä maata rakastaisin, siihen maahan olisivat juureni kasvaneet. Toisten juuret jäävät pintaan, jos kiinnittyvät lainkaan, toisten tunkeutuvat niin syvälle maaperään, etteivät irtoa ensinkään. Omani ovat elastiset; ne sallivat minun muilla mailla seikkailla, kierrellä kyliä ja patikoida vieraita polkuja, mutta lopulta vetävät takaisin kotikonnuille.
Vaan entä jos syttyisikin sota. Tai jokin muu, pientä ihmistä suurempi syy ajaisi meidät kotoamme. Jos me, joiden sydän sykkii kotoisille tuntureille, Pohjanmaan lakeuksille tai Järvi-Suomen maisemille, joutuisimmekin jättämään nuo meille rakkaimmat seudut, aivan kuten isoäitini oli joutunut jättämään lapsuudenkotinsa Karjalassa. Jos jäämisestä väistämättä seuraisi kuolema, tai sitäkin kammottavampi kohtalo. Kuvittele joutuvasi vieraaseen kulttuuriin, kaiken uuden keskelle. Kuvittele hätä, hämmennys ja sekasorto. Kuvittele myös helpotus ja se kiitollisuus, jota tunnet auttajaasi kohtaan.
Minä olen saanut syntyä tähän kauniiseen ja rauhalliseen maailmankolkkaan jonkinlaisen onnenkantamoisen ansiosta. En oikein ymmärrä, miksi täällä kasvaa niin vihaisia ja omistushaluisia ihmisiä. Miksi me, jotka olemme saaneet hyvät eväät elämään, olemme niin kiivaasti eväämässä niitä muilta? Harvasanaisuudestamme on tullut kiivautta ja viiltävät sanat sinkoilevat internetin ihmemaailmassa suuntaan jos toiseen. Ne saavat surulliseksi. Olemme unohtaneet yhteisömme ja kuljemme katse kengänkärjissämme jättäen ihmiset ympärillämme huomiotta - vaikka he olisivatkin syntyneet kansallisvaltiomme rajojen tällä puolen. Tällaisiako me olemmekin? Me suoraselkäiset, rehelliset, perinteisiä arvoja vaalivat suomalaiset?
Minä enemmän kuin mielelläni osoittaisin tämän maan kauneuden sellaiselle, joka ei siitä vielä tiedä, tuli hän sitten Syyriasta, Tunisiasta, Thaimaasta tai vaikka Tampereelta. Pukisin hänet untuvatakkiin ja veisin tunturin laelle kirkkaana yönä ihailemaan tähtitaivasta. Maistattaisin mustikoita ensimmäisen pakkasyön jälkeen ja veisin pulkkamäkeen heti, kun rinteissä on riittävästi lunta. Istuttaisin nuotiolle kuuntelemaan toisten tarinoita ja kertomaan omiaan. Ajeluttaisin halki Käsivarren henkeäsalpaavien maisemien. Toivoisin, että hän arvostaisi näkemäänsä. Tätä, minkä keskellä me elämme, tätä, minkä ansiosta me elämme. Toivoisin, että se helpottaisi hänen koti-ikäväänsä tai saisi tämän maan tuntumaan kodilta. Toivoisin, että hän haluaisi pitää siitä hyvää huolta ja jakaa sen toisten kanssa, olivat he syntyneet tänne tai eivät.
You think you own whatever land you land on, the earth is just a dead thing you can claim. -- You think the only people who are people are the people who look and think like you, but If you walk the footsteps of a stranger you'll learn things you never knew you never knew. - Stephen SchwartzTätä maata minä rakastan, mutta minun se ei ole. Minulle se ei kuulu sen enempää, kuin kenellekään muulle. Tätä kansaa minä toivoisin voivani rakastaa.
 |
| Asko Kuittinen |
The culture was born and grew with the scenery. Their language was simultaneously the language of this nature. Inside that language were from the very beginning all the colors, light and shades, weather, winds and seasons, and quite a few things have remained the same ever since the rhythm of the scenery and the beat of the language gradually formed.
Thus the land was born, the land right here and the language with which to state it's grounds. It's not any better than others, because it is just what it is and thus it is the best of all, just like each and every country and language are the best there is. When a human being can experience that this is exactly my own language and scenery and it is the best of all, he doesn't need to compare the superiority with others but he can let everyone else be just like him: the best. - Eero Ojanen & Olli Jalonen (in their book Kymmenen vuosituhatta)
 |
| Asko Kuittinen |
I've walked on the grounds of Tuatha Dé Danann and heard them stories from a man who remembers them from his own childhood. I've stood in total darkness with a rifle on my shoulder, scared for the polar bear and listening to the silence only interrupted by a gentle snore from inside of one of the tents. I've smelled the sea wind on the shores of Mehamn with a good friend of mine. I've paddled to escape from a walrus and skied over glaciers. I've admired manatees in their natural habitat. I could've stayed anywhere, but I came back. I came home.
I love these woods. These woods which I can freely roam and follow which ever path I feel like. This sky on which the northern lights dance on clear autumn nights. This white snow under which the animals hibernate. These lakes with their cool water into which it is pleasant to take a dip after a sauna. I love my language which has the exactly right words for all of this surrounding us. This is where I was born and this is where I got to grow up. This is what I want to preserve: the nature and the freedom to enjoy it.
 |
| Asko Kuittinen |
If I had been born on a dry clayey land, on permafrost or on moist, tropical grounds that would for sure be what I loved the most, instead of pine forests and bedrock. That would be the ground my roots had grown into. Some people only grow their roots on the very surface of the land where as others go so deep they'll never move an inch. Mine are elastic: they let me venture on foreign land, follow unknown paths and explore new sceneries, but will eventually pull me back home.
But what if there was a war. Or we'd have to leave our homes for another reason bigger than a human being. What if we had to leave our beloved fells, flat fields and numerous lakes. Just like my grandmother had to flee from her home in Karelia as a child. If the only option for leaving would be death or something even worse. Imagine ending up in the middle of a foreign culture you don't know beforehand. Imagine the agony, the confusion, the chaos. Also imagine relief and the gratitude you feel towards your helper.
I was born to this beautiful and peaceful part of the world out of pure luck. I don't understand why there are so many angry and possessive people around here. Why we, who've been blessed with good basis for our lives are so keen on denying them from others? Our silence has become verbal violence and mean words fly across internet. They make me sad. We've forgotten our community and keep on walking with our eyes nailed to our own shoes, forgetting the people around us - even the ones born on this side of the border. Is this who we are after all? We, the honest and hard working, traditional value honoring Finns?
I'd be more than happy to point out the beauty of this land to someone, who hasn't yet figured it out, whether he came from Syria, Tunisia or Tampere. I'd dress him up with a down jacket and take him on the top of the fell to stare at the starry sky. I'd make him taste the blueberries after the first night below zero and take him downhill sledding when there's just enough snow to do that. I'd sit him down by a fire to listen to the stories of others and tell his own. I'd drive him through the breathtaking scenery of Enontekiö. I'd wish that he appreciated what he saw, what we are surrounded with, what gives us life. I'd wish it helped with his home-sickness or made him feel home. I'd wish he wanted to take care of it, our wonderous nature, and share it with others - whether they were born here or not.
You think you own whatever land you land on, the earth is just a dead thing you can claim. -- You think the only people who are people are the people who look and think like you, but If you walk the footsteps of a stranger you'll learn things you never knew you never knew. - Stephen SchwartzI love this land, but it is not mine. It does not belong to me any more than it belongs to anyone else. I wish I could love this nation of mine just as much.
 |
| Asko Kuittinen |
Kommentit
Lähetä kommentti
Kerro.