Monoinemme

Miehia saa aina odottaa. Puoli yhdeksalta lauantaiaamuna paasemme vihdoin matkaan. Vuokra-autossa on kesarenkaat ja Karhuntappaja ajaa hitaasti. "I've got the map in my head." Taman lauseen ei kuulunut olla lupaava.

Elliot Highwayn yhdeksannellekymmenennellekolmannennelle mailitolpalle pysakoidessamme huomaamme, ettei lumi riita hiihtamiseen. Sukset jaavat autoon, monot pysyvat jalassa. Alkumatkasta tahti on reipas. Mikas tassa kavellessa alamakeen hyvassa saassa.

Neljannen mailin kohdalla matkalaisen mieli muuttuu. Alkaa kahden mailin mittainen nousu, joka on raskas, erityisesti minulle. Jaan jalkeen, mutta Karhuntappaja jaa kanssani. “You’re Frodo, the tired one. And I’m Sam, helping you.” Seurueeseemme kuuluvat luonnollisesti myos Smeagol seka Gandalf Valkoinen. Tai oikeamminkin ehka Oranssi.

 

Maen laelta maisemat ovat mahtavat. Vuoria ja laaksoja silmankantamattomiin. Lumisten oksien lavitse siiviloityva valo nayttaa lumoavalta ja jaan kuorruttamat heinankorret kimaltavat ymparillamme kaiken muun lailla. Videokuvaaja-Paananen onnistuu tallentamaan ainakin omaa naamaansa, jollei muuta.

 

Kun jaljella on enaa kaksi mailia silkkaa alamakea, paatamme kulkea pysahtymatta. Jalkoja sarkee ja rinkat tyontavat meita alaspain. Vihdoin saavumme maaranpaahamme reilun viiden tunnin ahkeroinnin jalkeen. “We made it!”

Heti mokin loytymisen jalkeen on kaytava tarkistamassa ne kuumat lahteet. Pojat eivat malta odottaa, vaan painuvat veteen lahes samoin tein. Me laitamme ruokaa, koska myohemmin se ei enaa onnistuisi. Debbyn hirvenlihaspagettikastikejuttu saa paljon kiitoksia.

 

Puinen allas, johon jatkuvasti virtaa uutta, lamminta vetta, tuntuu tassa hetkessa taivaalliselta. Jalkoja ei enaa pakota. “Tolo-freaking-vana.” Toistakin allasta on kaytava kokeilemassa, mutta pian palaamme takaisin ensimmaiseen. Tahdet syttyvat taivaalle pikkuhiljaa. Punertava kuu ei koskaan kohoa kovin korkealle. Julle ja Aaron lahtevat pian takaisin mokkiin. Saunomista ikavoiva mina aion ottaa kaiken irti.

Tahdissa kylpeva taivas liikkuu pikkuhiljaa. Bongailemme tahdenlentoja ja toisiaan jahtaavia satelliitteja vuorotellen. Juttelemme kaivosalasta, hippi-isasta, maailmanlopusta, kiinalaisten omituisista uskomuksista, opiskelusta ja vaikka mista kaikesta. Pimeassa hiljaisuus ei pelota.

Kun revontulet eivat koskaan syty ja me paatamme viimein palata mokille, ovat kenkamme jaatyneet lahes kivikoviksi. Karhuntappaja joutuu upottamaan omansa veteen saadakseen ne jalkaansa. Matka tuntuu pakkasessa liian pitkalle, emmeka silti malta olla pysahtymatta taivasta ihastelemaan. Mokissa on lammin. En edes paase kipuamaan ylapunkkaan ilman auttavaa katta. Kuka teki maailmasta liian suuren?

Punkasta putoamisen pelosta seuranneen huonosti nukutun yon jalkeen mina heraan ensimmaisena. Aurinko on jo noussut ja me kai jo niin paljon myohassa, ettei enaa ole kiirettakaan. "Ok, would you please take me down from here?" Joskus on hauskaa olla avuton tyttoihminen.

Aamiaisen, tiskien ja epatehokkaan pakkaamisen jalkeen paasemme matkaan puolen paivan aikaan. Monot tuntuvat ikavilta jaloissa jo alussa. Kavelevat matkaradiomme hoilottavat Johnny Cashia ja ensimmaiset kaksi mailia ylamakeen tuntuvat aarettoman raskailta. Jaloissani ei ole enaa voimia.

Tanaan maisemat tuntuvat nayttavan viela hienommilta. Pysahtyessani tayttamaan ylityollistettyja keuhkojani raikkaalla pakkasilmalla, yritan imea sisaani myos kaikkea tata kauneutta, jonka keskelle olen paatynyt. "Juutana, me ollaan Alaskassa!"

Alamakeen on helppo kulkea ja tamanpaivainen matka ainakin tuntuu sujuvan eilista nopeammin. Kunnes naen viimeisen ylamaen. Sen edessa haamottava hahmo lyo vasynytta kehoani maahan. "You're pretty consistent. You seem to be really tired and yet you just keep going." Pakkohan se on. Eika luonto anna luovuttaa. Onneksi ei tarvitse kulkea yksin.

Viimeisen mailin aikana maki jyrkkenee entisestaan. "Come on, mister Frodo!" Aiemmin tapaamamme metsastajat saavuttavat meidat ja haluavat kantaa rinkkani. Kieltaydyn kohteliaasti, mutta lopulta saavat sen kuitenkin. Yritinpahan ainakin. Askel kevenee, muttei vielakaan ole kevyt. Kun vihdoin paasemme ylos helpotus huokuu minuun yhdessa purevan pakkasviiman kanssa. Maisema on pehmea ja vaaleanpunainen.

Automatkalla kuulemme omaperaisia versioita Ben Howardin musiikista, joka ei taida kuulua etupenkkilaisten suosikkeihin. Patkiva radio ei haittaa, kun hiljaiset kohdat tayttyvat autosta kasin. Halibut sandwichit Hill Topilla ovat maukkaita, silmat seisovat paassa ja suomen kieli taipuu amerikkalaisten suussa hulvattomasti. Kotiin paastyamme jaksamme juuri ja juuri vaantaytya suihkuun mustelmaisine nilkkoinemme ja hiertyneine lantioinemme, eika oma sanky tunnu yhtaan kurjalta hyvan reissun jalkeenkaan.

Maanantaina vasyttaa seka kehoja etta mielia. Illalla on lahdettava hakemaan autoon unohtunutta kameraa ja sille tielle on helppo unohtua tunneiksi. Musiikkikulttuurien jakaminen on aina yhta antoisaa. Vieraana oleminen on hirvittavan rankkaa, kun jatkuvasti joutuu syomaan, mutta kitaransoiton soisi jatkuvan pidempaankin.