Poluilla

Tiedätkö sen vaikeasti kuvailtavan tunteen tukkeutuneesta kehosta? Tai ehkä se onkin mieli, joka on tukossa? Joka tapauksessa olo tuntuu jokseenkin raskaalta, umpinaiselta, hitaalta, haalealta ja vaisulta. Työkiireet, tulevaisuudensuunnitelmat, ihmissuhteiden määrittely tai määrittelemättömyys, vaillinainen ruokavalio, ystävien murheet, kehonhuollon laiminlyönti, kaamos ja levottomat yöt kerryttävät kehon ja mielen sopukoihin harmaata mönjää, joka pikkuhiljaa valuu kaikkialle, ympäröi minut. Sen turruttavuus passivoi ja niin se ruokkii itse itseään. Vähälle huomiolle jääneiden koirien tuijotuksesta aiheutuva huono omatunto voitti ikkunan takana ikäviltä näyttävät tuulenpuuskat tänään, otin sukseni ja läksin tuttuun metsään, josta nyt asun liian kaukana. En ollut päässyt pitkällekään, kun tunsin kaiken jumissa olleen lähtevän liikkeelle. Hengitin taas koko kehollani ja uinuneet solut heräsivät henkiin. Suksi luisti hangella hiljaa, mutta sutjakasti. Missään ei näkynyt, eikä kuulunu...

On aivan tavallinen torstai-ilta. Olen ulkona aikaan, jona useimmista taloista ovat valot jo sammuneet. Muut, paitsi jouluvalot. Tai ehkä toisetkin kutsuvat niitä kaamosvaloiksi. Tai tunnelmavaloiksi. Ei silti ole pimeää. Tähdet tekevät parhaansa kilpaillakseen loistollaan täydellistymistään lähentelevän kuun kanssa. Tämä ei ole pimeää, ei edes valon vähyyttä. Tämä on päivän uni ja pehmeys, tässä on rauha ja hiljaisuus. Aivan hiljaista ei sentään Kittilän kirkonkylälläkään ole. Jostain kylän toiselta laidalta kantautuu ääni, joka kertoo jonkin suuren kulkuneuvon tai koneen liikkuvan poikkeukselliseen suuntaan, taaksepäin. Mitä todennäköisimmin joku auraa tänään sataneita lumisenttimetrejä takanaan kellonympäryksen kiertänyt työpäivä. Minä tuijotan taivaankannessa häivähtävää värieroa yrittäen päätellä sen olomuotoa. Taivaan vivahde varmistuu revontuleksi, henget heräilevät hiljalleen. Heräilevät häkistään meille huutelevien metsästyskoirien ansiosta ehkä taloissaan viruvat ihmisetk...

Tänään ovellemme ilmestyi minulle ennestään tuntematon runoilijasetä, joka halusi lukea muutamia uusimmista tuotoksistaan ja kaiketi sekuvain jutella. Hän kertoili elämänvaiheistaan ja lausuipa runonkin, jolla oli kertomansa mukaan kosinut vaimoaan lähes neljä vuosikymmentä sitten. Kohtaaminen tuntui merkitykselliseltä. Ehkä siksi, että mies oli tuntematon ja sillä tavalla tuttavallisesti vain päätti tulla kylään. Ehkä jostain muusta syystä. Sinä yönä kotimatkalla aukeni eteemme pitkä, suora maantie. Taivaan pilvillä ei ollut rajoja, vain siirtymiä värisävystä toiseen, kuin vesi olisi laimentanut maalin jäljet. Horisontissa vakaina seisovat tunturit olivat tässä hetkessä niin syvän siniset, ettei saattanut olla aivan varma oliko se sinistä lainkaan, ja piirteiltään ne olivat tarkat. Niiden takana ajan hampaan jo maistaman pronssin sävyinen vyö oli kaikki, mitä keskiyön auringosta on elokuussa jäljellä. Sinä hetkenä henkeni iloitsi ja kaikki viimepäivinä sisintäni hipaissut kasaantui ...

Evon retkeilyalueella vietetty viikonloppu oli kiireetön, sitä mitä meistä kumpikin kaipasi.

(c) Jaakko Hyvönen Täällä olen, kaupungissa. Se humisee, öisin hiljempaa, päivisin kovempaa, mutta jatkuvasti se humisee. Toisinaan äänet tulevat lähemmäs ja erottuvat yksittäisinä. Raitiovaunu. Puhe. Autossa soiva musiikki. Lintu. Sitten kaikki on taas yhtäjaksoista huminaa, äänten epätasaista massaa. Ihmisetkin, joista en yhtäkään tunne. Ne ovat lähellä toisiaan, silti erillään. Lähellä minua, silti kaukana. En tiedä keitä he ovat, mistä he ovat tulossa tai minne menossa. Yhtä kerrallaan voin tarkemmin tarkkailla. Mitä hän sanoo tai tekee? Onko hän ryhdikäs vai kasaan painunut? Mitä hän on pukenut päälleen tänään? Tuoksuuko hän, kenties tupakalle, hajuvedelle tai viinalle? Pian hän kääntyy eri kadulle, nousee eri bussiin tai lähtee ravintolasta. Poistuu silmistäni ja hetkeä myöhemmin mielestänikin. Pasilan asukastalossa järjestettiin Hävikkikarnevaalit. Kuka tahansa oli tervetullut, eikä kaikkia kävijöitä olisi ulkoisesti voinut mitenkään niputtaa yhteen kategoriaan. Sen kaltai...

Jouduin tänään jättämään hyvästit, itkemään itkut, joita olin sisälläni eilispäivästä pidätellyt. Vaikka Halla vasta tänä keväänä löysi tiensä minun perheeseeni, kotiini ja sydämeeni, se totisesti teki pesänsä sinne pian ja pysyvästi. Ja nyt jo se on menneeksi muuttunut. Nyt jo se on jotain, mitä oli, muttei ole enää, eikä tule koskaan olemaan. Se on muisto enää, hetken kipeä, aina kaunis. Viimeisen kerran upotin käteni pehmeään karvaan, jonka alla ei enää ollut lämpöä. Kosketukseen ei vastattu, sillä se, joka oli ollut, oli nyt muualla. Itkin niin, että oli vaikea hengittää. Itkin tuskan pois, suruni huokasin ilmaan. Kaiken keskeltä kuulin joutsenten kuhertelevan vastarannalla. Ylläni lentävän linnun kuvajainen heijastui lammen tyynestä pinnasta kuin muistuttaakseen siitä, mitä pinnan alla on. Siellä on kaikki. Siellä on nyt Halla ja siellä olet oleva sinä ja minäkin joskus. Sillä toisella puolella, jota kukaan ei tunne, jossa kaikki on yhtä, jonne henki täältä lähdettyään virtaa. J...

Katsoin dokumenttia, jossa erääseen kristilliseen liikkeeseen kuuluvat henkilöt kertoivat mm. siitä, mitä heidän uskontonsa heille merkitsee. Se herätti minussa paljon ajatuksia. Tällä pohdinnalla tarkoitukseni ei ole kritisoida uskonto(j)a, vaan ennemminkin käsitellä sitä, mitä monoteistinen jumalusko ihmisille antaa ja onko jumala välttämätön onnelliselle elämälle. Yhteisöllisyys  on asia, jonka moni mainitsi. Nykymaailmassa se on melko hukassa. Jos emme huku kiireeseen, ympäröimme itsemme erilaisilla vempeleillä ja aktiviteeteilla, jotka eivät itsessään ole huonoja asioita, mutta helposti eristävät meidät muiden keskuudesta. Yhteisöllisyyttä löytyy ehkä koulusta, ehkä harrastuksista, mutta ei koko elinpiiristä samalla tavalla, kuin joskus menneinä aikoina. Se on asia, jota kaipaan itsekin ja jonka tarve on meille luonnollinen, olemmehan laumaeläimiä. Tarvitsemmeko kuitenkaan uskontoa yhteisön muodostamiseen? Jos antaisimme enemmän aikaa toisillemme ja keskittyisimme vä...