Poluilla

Hiljattain joku sanoi minulle, että pysäyttäisi ajan, jos voisi. Se oli kauniisti sanottu, hetki oli voimakas ja läsnäoloni täysinäinen (mitä nyt pilasin tunnelman kertomalla päässäneeni alkaneen soida Suurlähettiläiden Kuka voisi kellot seisauttaa) . Mutta aika ei pysähtynyt siihenkään hetkeen, kuten ei yhteenkään sitä edeltävään tai sitä seuraaviin. Aika ei pysähtynyt, me pysähdyimme.   Niin kuin aika on jatkuvassa liikkeessä, vaikka sen lineaarisuudesta ollaankin montaa mieltä, olemme me sidottuja samaan liikkeeseen. Vaikka koostumme kaikista niistä hetkistä, jotka olemme kokeneet, vaikka jokainen sittemmin muistoksi muuttunut kokemus on meitä muovannut, emme saata palata eilispäivän minään. Samoin emme saata tuntea tulevaisuuden minää, sillä emmehän varmuudella edes tiedä mitä tänään on tapahtuva. Me olemme kompleksinen kokoelma kokemuksia. Siten me olemme myös sitä, mitä meille ollaan. Juuri siihen perustuu universaali väite hyvän kierrosta, karmasta, siis siitä, miten t