Siirry pääsisältöön

Tekstit

Elämä tuntuu

Elämä tuntuu naurusta kramppaavina poskina, kun pyyhin kyynelten levittämää ripsiväriä silmien alta. Se tuntuu basson vavahduksina rintakehässä ja tanssimisesta turtuneina jalkapohjina. Elämä tuntuu löylynä iholla ja kivinä paljaitten jalkojen alla. Se tuntuu kipristelynä lantionpohjassa, hyrinänä ja hymisevänä. Elämä tuntuu hengästymisenä ja uupuneena, kaikkensa antaneena kehona. Se tuntuu väreinä selkärangan vierillä ja rintakehässä aivan, kuin joku pyrkisi sieltä pois. Elämä tuntuu lohduttomana, loputtomana itkuna, joka alkaa uudestaan heti, kun mielen hallinta tai harhautus pettää. Se tuntuu laukan askeleina ja viehättävänä vaikutelmana vapaudesta. Elämä tuntuu saapuvan unen raukeutena. Se tuntuu hiuksien silittelynä ja käteen tarttuvana kätenä. Elämä tuntuu varpaana, joka iskeytyy huonekaluun ja kirvoittaa kiroamaan. Se tuntuu aamukasteesta kosteana nurmena ja lumen alta sulavan metsän tuoksuna. Elämä tuntuu ihona ihoa vasten. Se tuntuu tuulena, joka tunkeutuu vaatteiden läpi ja v...
Uusimmat tekstit

Arkeen hukkuneelta

05.12.2023 Hukuin elämään. Tai ei, en sen vivahteikkaassa ja eloisassa muodossa, vaan arkeen. En yksitoikkoiseen itseään toistavaan, vaan hektiseen arkeen. Sellaiseen, mihin sotkeutuu se, jonka halu tehdä ja toteuttaa on ristiriidassa kellojen mittaaman ajan ja kehon tarvitseman energian kanssa. Vastuuntunnosta pitäisi luopua ja hyväksyä keskeneräisyys, mutta miten? Sano miten. Kaikkien käsiin kasaantuneiden lankojen lisäksi sydämestä kasvaa kultainen lanka, se kaikkein tärkein, vanhemmuuden lanka. Se, joka nykii ja - onnekseni - pakottaa pysähtymään hetkeen, istumaan alas ja nimeämään kirjan sivuilta osoitettuja eläimiä. Matkimme niiden ääniä yhdessä ja pieni osaa jo monta, ainakin lehmän, lampaan, koiran, kissan, hevosen, kanan ja possun. Vaikka ainahan olen osannut pysähtyä, joskin ehkä vain hetkeksi. Luonto ja sen hämmästyttävä kauneus kykenevät vangitsemaan vaeltavan mielen ja tuomaan sen siihen, missä keho on ja kaikki yhdistyy. Mutta siksikin on taas sännättävä liikkeelle. Huoli...

Löysin Lehtivuorelle

Aina toukokuussa, kun Pohjoisessa varjopaikkojen lumikasat vielä sinnittelevät ja koivut varovat kukoistamasta liian varhain ja kun Etelässä kesä on jo kuivannut maan, on minun aikani pyörähtää vilkkaiden kirkonkylien vilinässä, vaikkakin varsin vikkelästi. Tällä kertaa pysähtelin, hiiviskelin paikoissa, joissa pyhä piilottelee. Paikoissa, jotka polkujen kapeudesta päätellen, ovat valtaväeltä unohtuneet. Mitäpä ihminen metsässä, puitako palvoisi? Lempäälän Höytämöstä, Lehtivuoren rinteeltä löysin Hirvi-Simunan luolan. En itsekseni löytänyt, karttakirja tiesi kertoa tien. Luolan oli muodostanut valtava, paloiksi hajonnut siirtolohkare, jonka vierellä oli tunteva itsensä vielä tavallistakin pienemmäksi. Silti syntytarinaa enemmän minun mieltäni kiehtoi tarina itse Hirvi-Simunasta. Tuo mies, kotikunnaittensa metsästäjistä kuuluisin, oli kertoman mukaan tehnyt sopimuksen itse Paholaisen kanssa ja siten varmistanut ehtymättömän metsästysonnensa. Suvet luol...

Hetkien jäljistä meissä

Hiljattain joku sanoi minulle, että pysäyttäisi ajan, jos voisi. Se oli kauniisti sanottu, hetki oli voimakas ja läsnäoloni täysinäinen (mitä nyt pilasin tunnelman kertomalla päässäneeni alkaneen soida Suurlähettiläiden Kuka voisi kellot seisauttaa) . Mutta aika ei pysähtynyt siihenkään hetkeen, kuten ei yhteenkään sitä edeltävään tai sitä seuraaviin. Aika ei pysähtynyt, me pysähdyimme.   Niin kuin aika on jatkuvassa liikkeessä, vaikka sen lineaarisuudesta ollaankin montaa mieltä, olemme me sidottuja samaan liikkeeseen. Vaikka koostumme kaikista niistä hetkistä, jotka olemme kokeneet, vaikka jokainen sittemmin muistoksi muuttunut kokemus on meitä muovannut, emme saata palata eilispäivän minään. Samoin emme saata tuntea tulevaisuuden minää, sillä emmehän varmuudella edes tiedä mitä tänään on tapahtuva. Me olemme kompleksinen kokoelma kokemuksia. Siten me olemme myös sitä, mitä meille ollaan. Juuri siihen perustuu universaali väite hyvän kierrosta, karmasta, siis siitä, mit...

Juuri siellä, missä haluan

Tässä aivan hiljan, ei kauaakaan sitten, saapastelimme pihapiirimme halki, minä ja tyttö toisella kymmenennellään, saman katon alla asuva. "Missä asuisit, jos saisit asua ihan missä tahansa?" hän kysyi. Hupsu tyttö, tuumasin heti, miksi asuisin jossain, jos en haluaisi asua siellä. Hetken tuumailtuani ymmärsin toki, mistä tytön kysymys kumpusi. Se lienee lähtöisin kaikista niistä valituksista, joita ihmisten suusta pääsee, onhan Suomi kylmä, kaukana kaikesta, yhtä sääntelyä, kannustinloukkua, alkoholiongelmaa, liikaa lunta ja synkkää lumettomuutta, kaikki on kallista, kulttuuri uhattuna ja kielikin hapertuu. Valittava voihkinta kantaa kai onnenhuokauksia kauemmas ja pääsee suusta suuremmalla ponnella. Ja lapset, he ovat vielä niin uteliaita, pursuavat intoa ja romanttisia mielikuvia, tahtovat tutkia maailmaa itse. Tottahan he mieluummin asuisivat muualla, kuin kotikylässään. "Mie asun juuri siellä, missä haluan. Jos en haluaisi asua täällä, muuttaisin muualle, sin...

Itsen rakkaus on tärkeintä rakkautta

I stun  itseksen i   saunassa ja katselen alastonta kehoan i saunanpesän luukun  ikkunasta hohtavassa lämpö isessä valossa. Kääntelen s itä, tarkastelen  er i kulm ista, s il ittelenk in. Tämä on m inun m ielen i kot i ja kulk ine, tämä on m inä. Kerrank in en näe  itsessän i m itään rumaa, en m itään väärää, en m itään korjattavaa. E i tarv itse kaventua tuosta, pyör istyä tästä, s ilo itella s ieltä täältä. M inun kehon i on m inun henken i kehto. Ne ovat to isaalta yhtä, to isaalta er i, e ikä kumpa inenkaan pärjää to istaan  ilman. Kehon i on se, joka kuljettaa m inua ajassa ja t ilassa, se, jonka a iste in hava inno in ja ymmärrän maa ilmaa ja se, jolla tunnen to isen  ihm isen. M iks i olenkaan koskaan s itä torunut, halveks inut,  inhoten katsellut, to iseks i to ivonut, kun velkaa ol is in rakkautta, hellyyttä ja k i itoksen? N i in ku in e i henken ikään ole sama ku in kenenkään to isen, va ikka yhtä ka ikk i olemmek in, m iks i tarv it...

Vaeltajain valtatiellä

Hietajärvi Kävimme kulkemaan Ketomellasta, ohi Hietajärven houkuttelevien hiekkarantojen, pitkin poromiesten polkuja. We headed out from Ketomella, following the paths of the reindeer herders past the tempting beaches of Hietajärvi. Seiponen Seiposen selältä oli sopivan helppo huitasta Hannukurulle. Säitten säätäjä soi säitä kerrakseen, auringonpaisteen, pilvipoudan, vesisateen, rakeet ja lumen. The way from Seiponen to Hannukuru was nice and easy. The one responsible for the weathers was moody enough to provide us with sunshine, clouds, rain, hales and snow. Suaskurun kodalla kohtasin kahdet kasvot, viime kesänä kohdatut. Kulku kävi niin kevyesti ja askel oli autuas, ettei vielä sijoille jäätykään. At the Suaskuru kota I met two faces I had met last summer on another hike. Hiking felt so easy and the steps so airy we decided to keep going. Lumikero Suastunturilta Tuuli kävi kovaksi, työnsi kuiten takaapäin. Nammalakurun valoisa t...