Tänään ovellemme ilmestyi minulle ennestään tuntematon runoilijasetä, joka halusi lukea muutamia uusimmista tuotoksistaan ja kaiketi sekuvain jutella. Hän kertoili elämänvaiheistaan ja lausuipa runonkin, jolla oli kertomansa mukaan kosinut vaimoaan lähes neljä vuosikymmentä sitten. Kohtaaminen tuntui merkitykselliseltä. Ehkä siksi, että mies oli tuntematon ja sillä tavalla tuttavallisesti vain päätti tulla kylään. Ehkä jostain muusta syystä. Sinä yönä kotimatkalla aukeni eteemme pitkä, suora maantie. Taivaan pilvillä ei ollut rajoja, vain siirtymiä värisävystä toiseen, kuin vesi olisi laimentanut maalin jäljet. Horisontissa vakaina seisovat tunturit olivat tässä hetkessä niin syvän siniset, ettei saattanut olla aivan varma oliko se sinistä lainkaan, ja piirteiltään ne olivat tarkat. Niiden takana ajan hampaan jo maistaman pronssin sävyinen vyö oli kaikki, mitä keskiyön auringosta on elokuussa jäljellä. Sinä hetkenä henkeni iloitsi ja kaikki viimepäivinä sisintäni hipaissut kasaantui
"Ei voi eksyä, jos ei tiedä missä pitäisi olla," sanoi eräs viisas mies kerran ja oli harvinaisen oikeassa.