Poluilla

Ajelemme kohti Muoniota, J. Karjalaista kuunnellen. Se toimii aina, se Karjalainen. Varsinkin näin kesäisin. Vasta tunti, tai oikeammin ehkä kaksikin tuntia sitten olimme päättäneet seurata ystävien jäljessä autiotuvalle nauttimaan perjantai-illasta luonnonhelmassa. Rinkat pakattiin kiireellä ja hopulla, kaupasta hedelmiä ja makkaraa. Juuvanrovan rinne nostattaa hien pintaan, se valuu pitkin kasvoja ja selkää ja muitakin ruumiinosia. Ilta-aurinko heittää säteitään meitä kohti ja molemmille puolille kohoavat tunturit. Emmekä ole kuin ehkä puolensadan kilometrin päässä kotoa. Moneen kertaan toteamme ja moneen kertaan olemme vielä toteava, että onneksi lähdimme. Neljä emäntää meitä on ja viisi koiraa. Siinä lentää aika hyvässä seurassa kuin siivillä ja yö kääntyy jo aikaiseksi aamuksi. Sinä aamuna me loikoilemme lavereillamme ja kuuntelemme ukkosta. Tulisipa se päälle ja näyttäisi voimansa. Vaan ei se tule, se kiertää. Mökin seinää pitkin valuu vesinoro. Tänne tahtoo palata viel

Eero Ojasen ja Olli Jalosen kirjasta Kymmenen vuosituhatta lainattua. "Hitaus on asioista tärkeimpiä, sillä on pysytty hengissä. Aamuvarhaisen reuhtojat melskaavat kyllä, kun eläimen jäljille pääsevät ja jos jotain saavat, niin itseään suurina miehinä pitävät, mutta voi kuinka monesti he päästävät sen suuren saaliin hukkaan ja itsensä väsyksiin reuhtovat, niin etteivät lopulta mitään saa. Se taas, joka hitaasti lähtee, venyttelee, hissuksiin tutkii itsensä ja tietää missä on, se ohimennen saaliin nappaa. Väsyneesti ja kömpelösti ehkä, eikä enempää jaksa, mutta sen mitä tarvitsee. Ei sitä lauluja synny eikä taruja eikä suurta meteliä. Eikä kannatakaan meteliä pitää, sillä taito siitä vain häviää. Jos lähdet kärppää seuraamaan, niin siinähän seuraat etkä koskaan kiinni saa, olet vain aina yhtä ihmeissäsi, että mihin se taas katosi. Sama on ajan kanssa. Jos aikaa vain seuraat, niin kesä tulee juuri, kun olet kevään konsteja vasta oppimassa ja kaikki meni hukkaan, sillä kesään et p