Poluilla

Kesä lienee vuodenajoista kaivatuin, suunnitelmilla, toiveillakin täytetty, säistään parjatuin. Sieppijärvellä opin ajamaan itseäni kaksi kertaa vanhempaa Massey Fergusonia ja parkkaamistakin opin. Tai ehkä se ei vaikeaa olekaan, mutta sen opin, että siitä pidän ja Viitasaari on kuin kotiseudulleen palaisi, löydynhän tämänvuotisen Kesäseudun kin sivuilta. Kultamitalit ripustetaan ensimmäistä kertaa koskaan Kanuunan Pallojen kaulaan ja kyllä siitä riittääkin isällä aikanaan kerrottavaa jälkikasvulleen, joka kentän laidalla syö tupakantumppeja ja pussinuuskaa. Kansanmusiikki ei tänä vuonna juuri tanssita, ei heiluttele hameen helmoja. Ehkä olen liian malttamaton, unohdan heittäytyä. Niissä juhlissa kuitenkin senkin edestä tanssitaan, joissa saavat toisensa kaksi rakastunutta. Ahtaassa sauna ssa helsinkiläisten kirjo ja me vieraat. Ei Itämeren vedessä kai puhdistu, mutta aurinko värjää taivaat väreillä, joilla vain aurinko voi ja jotka ovat niin kauniit ja mahdottomat toisintaa. Ke

Pidempiä matkoja autoillessani otan kyyti in tuntemattomia ihmisiä, jotka ovat matkalla samaan suuntaan. Liikun melko usein ja pitkiäkin matkoja liftaamalla. Reissatessa useimmiten " sohvasurffaan ", eli yövyn minulle ennestään tuntemattomien ihmisten sohvilla - tai patjoilla tai mistä nyt milloinkin sattuu löytymään sopiva kolo nukkumiseen ja vastaavasti kotona ollessani majoitan sohvasurffareita luokseni. Ihmiset monasti reagoivat tähän ihmetyksellä. "Miten sä uskallat?"  lienee yleisin kysymys.  Mitä minun pitäisi pelätä? (c) bezag Miksi lähtökohtaisesti ajatellaan, että luottamus pitäisi ansaita? Minusta jokainen on luottamuksen arvoinen, kunnes toisin osoittaa ja luottamus on ensin menetettävä, jotta sen voi joutua ansaitsemaan takaisin. Uskon myös, että pohjimmiltaan ihminen haluaa olla luottamuksen arvoinen ja sitä todennäköisimmin onkin silloin, kun kokee tulevansa luotetuksi. Epäluuloisuus toista kohtaan luultavasti luo lisää epäluuloisuutta ja päin v

Istuimme ravintolassa ahtamassa vatsalaukkujamme jälleen kerran täyteen ruokaa. Ystäväni kertoi löytäneensä jonkin kiinalaisen nettikaupan ja tilanneensa hurjan määrän tavaraa; huonolaatuisia vaatteita ja muuta krääsää. "Kiinalaislapsille töitä,"  hän nauroi. Olisin itsekin nauranut, jos en olisi tiennyt sen olevan mitä todennäköisimmin totta. Joku siellä ompelee yhtä ja samaa saumaa, kaksitoista tuntia päivässä ja vuoden jokaisena päivänä, saaden kuukaudessa ehkä saman verran rahaa, kuin meikäläinen siitä paidasta maksaa. Ja hänen on tehtävä sitä ehkä koko elämänsä, vain säilyäkseen hengissä. Yleensähän olen toki sitä mieltä, että mitä mustempaa huumoria, sitä hauskempaa (enkä siis lainkaan tarkoita tuomita edellä mainitun läpän heittänyttä). Että nyrjähtänyt huumorintaju on hyvästä ja että nauru on tapa käsitellä asioita. Ja onhan se. Mutta se voi olla myös tapa sivuuttaa, kuin huoleton olankohautus tai yksinkertaisesti katseen kääntäminen pois ikävästä. Vietin perj

Istun autossani kuljettajan penkillä ja puhelimeni piippailee rykäyksittäin. Mobiilidata oli ollut poissa päältä viikonlopun ja nyt kaikki tuona aikana kertyneet WhatsApp -viestit ja Facebook -ilmoitukset tulevat kerralla - tai siis niitä tulee aina osuessamme kuuluvuusalueelle. Ei tunnu tarpeelliselta ottaa puhelinta käteen ja keskittyä tien sijasta luuriin. Tiedän, ettei siellä ole mitään tärkeää. Kaikki tarpeellinen puhelimen käyttö viikonlopun aikana mahtui kahteen alle puolentoista minuutin puheluun sekä muutamaan tekstiviestiin. Useimmiten puhelimen merkkiääneen tuntee kuitenkin tarpeen reagoida välittömästi. Tuosta itsestäänselvästä ja muka-elintärkeästä taikakalusta on tullut väline, jolla ihmiset olevinaan kytkevät itsensä todellisuuteen ja toisiinsa. Kaikki tapahtumat on tallennettava ja jaettava. Kaikkien on oltava kärryillä, koko ajan ja kaikesta. Raportoi, seuraa, tykkää, jaa. Reaaliajassa tietysti, eilinen kuva on jo vanha. Iso osa ystävistäni asuu satojen kilometrien

Pitkä aika on viimeisimmästä ja paljon on ehtinyt tapahtua, vaikkei siltikään. Olen tehnyt paljon töitä ja pohtinut, miksi ihmisen on itsensä työllä hajotettava. Että eikö töitä voitaisi jakaa tasaisemmin kaikkien kesken, kun työttömien ja avointen työpaikkojen suhde kuitenkin on mitä on? Että miksi uskomme yhteiskuntamme sääntöjen olevan kiveen hakatut ja fysiikan lakien veroiset? Että miksi toisten on raadettava kolmiolääkkeiden voimalla ja toisten kituutettava piskuisilla tuilla ja tunnettava itsensä mitättömiksi epäonnistujiksi? Työhön liittyen olen vahvistanut havaintojani siitä, miten tärkeä hyvä työilmapiiri on viihtyvyyden kannalta. Ravintolakeittiön tiskinurkassa hyöriminen ei ehkä ole unelma-ammattini, mutta mitä väliä, kun töihin on kiva mennä. Unelmaduunikin alkaa helposti maistua puulta, jopa ahdistaa, jos töissä on huono olla - muistikuvat siitä ovat vielä varsin voimakkaat. Olen iloinnut valon paluusta. Eräänä aamuna eläintenhoidollisia töitä tehdessäni näin aur