Siirry pääsisältöön

Vieroitus

Istun autossani kuljettajan penkillä ja puhelimeni piippailee rykäyksittäin. Mobiilidata oli ollut poissa päältä viikonlopun ja nyt kaikki tuona aikana kertyneet WhatsApp -viestit ja Facebook -ilmoitukset tulevat kerralla - tai siis niitä tulee aina osuessamme kuuluvuusalueelle. Ei tunnu tarpeelliselta ottaa puhelinta käteen ja keskittyä tien sijasta luuriin. Tiedän, ettei siellä ole mitään tärkeää. Kaikki tarpeellinen puhelimen käyttö viikonlopun aikana mahtui kahteen alle puolentoista minuutin puheluun sekä muutamaan tekstiviestiin.

Useimmiten puhelimen merkkiääneen tuntee kuitenkin tarpeen reagoida välittömästi. Tuosta itsestäänselvästä ja muka-elintärkeästä taikakalusta on tullut väline, jolla ihmiset olevinaan kytkevät itsensä todellisuuteen ja toisiinsa. Kaikki tapahtumat on tallennettava ja jaettava. Kaikkien on oltava kärryillä, koko ajan ja kaikesta. Raportoi, seuraa, tykkää, jaa. Reaaliajassa tietysti, eilinen kuva on jo vanha.

Iso osa ystävistäni asuu satojen kilometrien päässä minusta. Monia heistä näen vain muutamia kertoja vuodessa, emmekä juurikaan pidä yhteyttä sähköisten viestintävälineiden avulla. Ystävyys säilyy silti ja ikään kuin jatkuu siitä, mihin viime näkemällä on jääty. Tärkeämpää on tietää, että toinen on siellä, saavutettavissa, läsnä, valmiina kuuntelemaan ja auttamaan, tukemaan ja jakamaan ilot sekä surut, kuin että kuinka paljon hän nosti penkistä tänään, mitä hän piti Tarantinon uusimmasta elokuvasta tai miksei hänen autonsa mennytkään katsastuksesta läpi.

Yksi tietty ystävä luulee usein Facebook -viestiteltyämme hermostuttaneensa minut, vaikka tietää tasan tarkkaan, että omaan lehmän hermot. Puhelimella chattiin näppäillyistä viesteistä kuitenkin puuttuu niin kovin paljon. Ilmeet, eleet, äänenpainot ja kosketuskin - ne ovat kaikki niin hirvittävän oleellinen osa ihmisten välistä viestintää, puhumattakaan siitä, miten tärkeää on pelkästään toisen ihmisen välitön läsnäolo ja täysi keskittyminen, jota nykyään kohtaa harvoin. Mieti itse, kuinka usein käyt oikeasti pitkiä keskusteluja jonkun kanssa ilman, että kumpikaan vilkaiseekaan välillä esimerkiksi puhelintaan tai televisiota. Ilman, että kummallakaan on kiire tai mielessä pyörivät jo ihan muut asiat.

Olen tulossa loppuun, enkä oikein tiedä mikä tämänkin purkauksen punainen lanka on. Sen lähtökohta on kuitenkin omakohtainen oivallus siitä, miten suuren osan arkielämää puhelin, jatkuva tavoitettavuus, sosiaalinen media, vajavainen kommunikaatio ja tietotulva muodostavat. Sen seuraus lienee asteittainen vieroitus. Kenties jonain päivänä asun itsekin paikassa, jossa puhelin ei kuulu, netti ei toimi ja aika liikkuu luonnossa.

Tämä vanha kuva minusta Karoliinan portailla ei varsinaisesti liity mitenkään mihinkään.

Kommentit