Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on maaliskuu, 2013.

Paluu

Betlehem -kollektiivin keittiö on hiljainen ja lähes autio meidän lähtiessämme aamulla. Ehdimme hyvästellä ainoastaan Tobiaksen ja Robinin. Yön aikana on satanut ahkerasti lunta ja Kööpenhaminan rautatieaseman pulut yrittävät päästä osingoille aamiaiscroissanteistani. Junamatka Malmöstä Tukholmaan kestää yli neljä tuntia ja paikallisessa City-lehdessä on iso juttu koulukiusaamisesta. Kun kuuntelen Amorphista ja katselen ohitse vilistävää maisemaa, joka näyttää aivan koti-Suomelta, liikutun. Miksi? Miksi tunnen kuuluvani tänne enemmän kuin muualle ja onko tuo tunne vain harhaa?


Gottfried löytää meidät junalaiturilta ennen kuin ehdin edes ihmetellä, että mihinkähän suuntaan sitä pitäisi lähteä. Hän loikkii portaissa eriparisine sukkineen ja me jätämme metroliput ostamatta. Jossain oli viimeyönä ollut pommiuhka. Mies, jonka ikää on hirvittävän vaikea yrittää arvioida, kertoo suunnitelmastaan kunnostaa suuri, vanha neuvostovene veljensä kanssa ja matkustaa sillä muille maailmoille. Mahtav…

Kollektiivisesti

Christine todella on herännyt aikaisin, ollut ahkera ja siivoillut. Hänen puuhaillessaan bändihuoneessa ystävänsä kanssa me leikimme koripalloa. Keksimme säännöt ja pelaamme viiteenkymmeneen pisteeseen asti. Peli päätyttyä minun voittooni päätämme ottaa toisen, tällä kertaa kahdenkymmenen pisteen erän, jonka puolestaan voittaa Jonna. Christine antaa meille julisteita kotiinviemisiksi. Loppupäivä onkin oikeastaan vain odottelua, sillä emme ymmärrä tanskaa ja välillä tunnemme olomme - uskomatonta ehkä - liian "vanhoiksi ja viisaiksi" tässä entisestään nuorentuvassa seurassa.

Kuskimme saapuu vasta vähän ennen seitsemää, siis paria tuntia aiottua myöhemmin. Mies ei keskelle maantietä parkkeeratessaan anna kovin luotettavaa ensivaikutelmaa autoilutaidoistaan - eikä edes ole väärässä. Jumittuessamme liikenneruuhkaan kuski kiroilee vuolaasti ja vaihtelee hermostuenesti kaistalta toiselle Bob Marleyn laulaessa huolettomasti taustalla. "Baby don't worry about a thing, 'c…

Punkkareita

"Lyhyt rillipää" on kevätlukukauden vaihto-oppilaana Zwollessa ja hänen "pitkä ja parrakas" poikaystävänsä ahkerasti työnhaussa. Pariskunta on ihana. Heidän kanssaan on helppo tulla toimeen ja pidän heidän huumorintajustaan kovasti. Hollantilaiset ovat hirvittävän pitkää porukkaa. Olen tottunut tuijottamaan ihmisiä sieraimista sisään, mutta paikallisessa baarissa tunnen itseni todella polvenkorkuiseksi. Vaan mikäpä siinä, tanssilattialle hukkuminen on tavallistakin helpompaa.

Olen onnellinen päätöksestämme hypätä kimppakyytiin Groeningenista Hampuriin lauantaina, sillä sen ansiosta saamme viettää Zwollessa vielä toisen huolettoman päivän. Kirjoitan postikortteja terassilla, viltin alla, kuuman kaakaokupin äärellä ja otan varaslähdön pääsiäiseen Lidlin suklaamunilla. Isäntäpari askartelee illalliseksi keittoa, josta minä saan oman herkullisen kasvisvaihtoehdon. Luonamme vierailee muita vaihtoehtoja, joista yksi harrastaa capoeiraa ja kärsii lihaskrapulasta, toisella…

Epätoivoa

Täpötäydessä bussissa rinkka selässä matkustaminen käy urheilusta ja metroilu on yllättävän hidasta. Päädymme kuitenkin lopulta Aubervilleen, jonne Cedric oli meitä kehottanut tulemaan. Jälleen on kuin olisimme yhtäkkiä siirtyneet toiseen maahan: ihmiskirjo on laaja ja kadunvarret täynnä kaikenlaisia kojuja. Minä jään miettimään, että mitenkähän pärjäisin esimerkiksi yhtään missään päin Aasiaa, kun jo tämä tuntuu minusta lähestulkoon kaaokselta.

Tunnin tai ehkä kauemminkin käveltyämme saavutamme tavoittelemamme moottoritien rampin vain huomataksemme, ettei paikka sovi liftaamiseen lainkaan. Pienen pähkäilyn jälkeen toteamme, että paras mahdollisuutemme lienee huoltoasema juuri ennen tuota risteystä. Käymme kysymässä pahvinpalaa ja tussia läheisestä kuppilasta, mutta emme tule ymmärretyiksi, vaikka kuinka puhun hitaasti ja yritän käyttää käsiäni havainnollistamiseen. Pian paikan ainoana asiakkaana istunut mies kuitenkin juoksee peräämme jälkiviisastuneena ja askartelee meille pikkuruis…

Pariisiin

Glasgowssa vierähti pitkä tovi, toivottavasti ei Monican mielestä kuitenkaan liian pitkä. Kerran tai kaksi kävimme teknoa (tai jotakin sen tapaista kai) tanssahtelemassa, kaksoisolentoja bongaamassa ja karvalehmiäkin ihastelemassa. Paljon oli minulla myös hyvää elämänjärjestelyaikaa, jolloin sain läheteltyä ison kasan työhakemuksia, haettua asuntoa ja kaikenmoista muuta yleishyödyllistä. Nyt on kuitenkin lauantai-ilta ja aika lähteä. Se tuntuu omituiselta ja hyvästit surettavat.

Kykyni nukkua bussissa on kadonnut teille tietymättömille nyt, kun sitä eniten tarvitsisin. Joku paikka on jatkuvasti puuduksissa, mikään asento ei tunnu hyvältä ja niskaankin sattuu. Olikohan yöbussi Lontooseen sittenkään paras idea? Ennen aamuseitsemää herään maisemasta, joka näyttää taas aivan toiselta todellisuudelta. Kaikki ympärilläni on rakennettu lasista ja metallista. Koomailen linja-autoasemalla pari tuntia päästäkseni taas bussiin. Petyn karvaasti herätessäni satamasta: ylitämme kanaalin lautalla, e…