Glasgowssa vierähti pitkä tovi, toivottavasti ei Monican mielestä kuitenkaan liian pitkä. Kerran tai kaksi kävimme teknoa (tai jotakin sen tapaista kai) tanssahtelemassa, kaksoisolentoja bongaamassa ja karvalehmiäkin ihastelemassa. Paljon oli minulla myös hyvää elämänjärjestelyaikaa, jolloin sain läheteltyä ison kasan työhakemuksia, haettua asuntoa ja kaikenmoista muuta yleishyödyllistä. Nyt on kuitenkin lauantai-ilta ja aika lähteä. Se tuntuu omituiselta ja hyvästit surettavat.
Kykyni nukkua bussissa on kadonnut teille tietymättömille nyt, kun sitä eniten tarvitsisin. Joku paikka on jatkuvasti puuduksissa, mikään asento ei tunnu hyvältä ja niskaankin sattuu. Olikohan yöbussi Lontooseen sittenkään paras idea? Ennen aamuseitsemää herään maisemasta, joka näyttää taas aivan toiselta todellisuudelta. Kaikki ympärilläni on rakennettu lasista ja metallista. Koomailen linja-autoasemalla pari tuntia päästäkseni taas bussiin. Petyn karvaasti herätessäni satamasta: ylitämme kanaalin lautalla, emmekä käytäkään tunnelia. Olisin halunnut tietää miten liikenteen puolenvaihto toimii!
Ranska tervehtii minua aurinkoisella säällä ja maisema näyttää Irlannin ja Skotlannin jälkeen harvinaisen tasaiselta. Pieni pelko sisälläni nostaa päätään: entä jos emme Jonnan kanssa löytäisikään toisiamme. Lopulta kuitenkin päädymme kuin päädymmekin samalle metrolaiturille. Hassua nähdä pitkästä aikaa - ja niin kaukana meille tavallisesta ympäristöstä. Hänen pikkuveljensä ovat kuulemma ristineet reissumme hippimatkaksi varmoina siitä, että rinkkamme olisivat Suomeen tullessamme täynnä yrttisiä tuliaisia. Ei huolta, minun rinkkaani ei mahdu yhtäkään ylimääräistä ruohonkortta!
Uskomatonta, mutta totta: löydämme majapaikkaamme eksymättä ja vieläpä ensiyrittämällä. Isäntämme Cedric julistaa olevansa naimisissa polkupyöränsä kanssa, onhan hän ammatiltaan polkupyörälähetti. "My apartment is basically a big bedroom." Yksiön lattia on lähes kokonaan makuupussien ja -alustojen peitossa. Kanssamme samalla lattialla yöpyy saksalais-amerikkalainen pariskunta, suomalainen nuorimies sekä vasta muiden jo nukkuessa saapuva mies, jonka alkuperämaaksi epäilemme Uruguayta. Cedric on majoittanut asunnossaan tähän mennessä oman arvionsa mukaan yli viittäsataa couchsurferia. Välillämme olemassa oleva kielimuuri on matalahko ja hän kertoo suunnitelmistaan matkustella ja kirjoittaa kirjoja matkoistaan. "I feel I'm responsible of sharing what I learn on my travels."
Vilpoisen ja melko huonosti (vaikkakin omalla kohdallani edellistä paremmin) nukutun yön jälkeen painumme pihalle. Vailla minkäänlaista suunnitelmaa jäämme metrosta pois Champs-Elyseen asemalla siitä yksinkertaisesta syystä, että tunnistamme nimen. Riemukaari löytyy, mutta edullista aamiaista ei millään, kunnes bongaamme leipomon, josta haemme croissantit kadunvarressa nautittaviksi. "No kato, tuollahan se törppö seisoo!" Eiffel-torni kohoaa riittävästi ympäristöään korkeammalle helpottaakseen luokseen suunnistamista. Se on kuitenkin odottamaani matalampi. "Tuommonen metallihökkeli vaan ja sitte ihmiset tulee sitä ihailemaan maailman ääristä." Toki kuvia tallentuu meidänkin kameroillemme useampia, mutta innokkaiden torniin kipuavien turistien jonon jatkoksi liittyminen ei edes käväise mielessä.
Aurinkoinen ja lämmin kevätilma suosii meidän turistipäiväämme. Niin selkeästi turisteilta näytämme ja kuulostammekin, että minulta yritetään muka maasta löytyneen muka kultasormuksen avulla huijata rahaa peräti kahdesti. Sorrun ehkä katusoittajiin, mutta en minä nyt näin sinisilmäinen ole! Notre Damen katedraalikin on pienempi kuin luulin. Sen edessä parveilee röykkiöittäin turisteja. Me ilahdumme huomatessamme, ettei sisään päästäkseen tarvitse maksaa, eikä edes jonottaa. Korkeat holvikatot ja värikkäät ikkunat ovat kauniita. Päässäni soi Esmeraldan laulu Disneyn kellonsoittajaelokuvasta ja olen sitä mieltä, että tänne voisi palkata jonkun soittamaan urkuja päivät läpeensä. Quasimodoa ei näy, mutta suuressa lipussa meitä sentään tervehtii kansaa eroanomuksellaan kohauttanut paavi. Jätän vieraskirjaan terveiset: "Frollo on kärsässä, eikä huuhtele."
Lähdemme tallustamaan Louvren suuntaan. Säikähdämme jo, että jonkinlaiset remonttitouhut nyt estävät näkyvyytemme mm. Da Vinci -koodista tutuille lasipyramideille, mutta onneksemme huomaammekin pian olleemme väärässä. Lähetämme laukkumme turvatarkastuslaitteen läpi ja hups, olemme sisällä Louvressa. Sulkemisaika on jo lähellä, joten lippuluukut on lyöty kiinni, mutta pääsemmepähän ainakin ilmaiseen vessaan. Jonna mahtaa olla iloinen siitä, että minä pystyn vastustamaan haluani kokeilla museon hälytyslaitteiden toimivuutta.
Minulle Pariisilla ei koskaan ole ollut yhtä korkeaa statusta, kuin monelle muulle tytölle ja naiselle, miksei miehellekin. En ole pitänyt sitä erityisen romanttisena kaupunkina tai unelmoinut piknikistä Eiffel-tornin varjossa. En sano, etteikö minusta ole hienoa päästä täällä käymään ja näkemään nämä maailmankuulut arkkitehtuurin ihmeet ihan omin silmin, mutta minun ei ole ollenkaan hankala uskoa, etteikö joku muu olisi voinut nauttia tästä päivästä vielä paljon, paljon minua enemmän, mikä tuntuu jollain tavalla väärältä.
Nirson ja pihin on hankala löytää miellyttävää ravintolaa - ainakaan niiden katujen varsilta, joita me satuimme kulkemaan. Kelpuutamme kuitenkin italialaisen (ihan sallittua, ovathan Italia ja Ranska sentään naapurimaita) paikan, jossa saammekin kulutettua lopun illan. Majapaikkaamme saapuessamme kello on jo kymmenen. Minä nukun kahdella sisäkkäisellä makuupussilla: tänä yönä ei tulisi kylmä!
Kykyni nukkua bussissa on kadonnut teille tietymättömille nyt, kun sitä eniten tarvitsisin. Joku paikka on jatkuvasti puuduksissa, mikään asento ei tunnu hyvältä ja niskaankin sattuu. Olikohan yöbussi Lontooseen sittenkään paras idea? Ennen aamuseitsemää herään maisemasta, joka näyttää taas aivan toiselta todellisuudelta. Kaikki ympärilläni on rakennettu lasista ja metallista. Koomailen linja-autoasemalla pari tuntia päästäkseni taas bussiin. Petyn karvaasti herätessäni satamasta: ylitämme kanaalin lautalla, emmekä käytäkään tunnelia. Olisin halunnut tietää miten liikenteen puolenvaihto toimii!
Ranska tervehtii minua aurinkoisella säällä ja maisema näyttää Irlannin ja Skotlannin jälkeen harvinaisen tasaiselta. Pieni pelko sisälläni nostaa päätään: entä jos emme Jonnan kanssa löytäisikään toisiamme. Lopulta kuitenkin päädymme kuin päädymmekin samalle metrolaiturille. Hassua nähdä pitkästä aikaa - ja niin kaukana meille tavallisesta ympäristöstä. Hänen pikkuveljensä ovat kuulemma ristineet reissumme hippimatkaksi varmoina siitä, että rinkkamme olisivat Suomeen tullessamme täynnä yrttisiä tuliaisia. Ei huolta, minun rinkkaani ei mahdu yhtäkään ylimääräistä ruohonkortta!
Uskomatonta, mutta totta: löydämme majapaikkaamme eksymättä ja vieläpä ensiyrittämällä. Isäntämme Cedric julistaa olevansa naimisissa polkupyöränsä kanssa, onhan hän ammatiltaan polkupyörälähetti. "My apartment is basically a big bedroom." Yksiön lattia on lähes kokonaan makuupussien ja -alustojen peitossa. Kanssamme samalla lattialla yöpyy saksalais-amerikkalainen pariskunta, suomalainen nuorimies sekä vasta muiden jo nukkuessa saapuva mies, jonka alkuperämaaksi epäilemme Uruguayta. Cedric on majoittanut asunnossaan tähän mennessä oman arvionsa mukaan yli viittäsataa couchsurferia. Välillämme olemassa oleva kielimuuri on matalahko ja hän kertoo suunnitelmistaan matkustella ja kirjoittaa kirjoja matkoistaan. "I feel I'm responsible of sharing what I learn on my travels."
Vilpoisen ja melko huonosti (vaikkakin omalla kohdallani edellistä paremmin) nukutun yön jälkeen painumme pihalle. Vailla minkäänlaista suunnitelmaa jäämme metrosta pois Champs-Elyseen asemalla siitä yksinkertaisesta syystä, että tunnistamme nimen. Riemukaari löytyy, mutta edullista aamiaista ei millään, kunnes bongaamme leipomon, josta haemme croissantit kadunvarressa nautittaviksi. "No kato, tuollahan se törppö seisoo!" Eiffel-torni kohoaa riittävästi ympäristöään korkeammalle helpottaakseen luokseen suunnistamista. Se on kuitenkin odottamaani matalampi. "Tuommonen metallihökkeli vaan ja sitte ihmiset tulee sitä ihailemaan maailman ääristä." Toki kuvia tallentuu meidänkin kameroillemme useampia, mutta innokkaiden torniin kipuavien turistien jonon jatkoksi liittyminen ei edes käväise mielessä.
Aurinkoinen ja lämmin kevätilma suosii meidän turistipäiväämme. Niin selkeästi turisteilta näytämme ja kuulostammekin, että minulta yritetään muka maasta löytyneen muka kultasormuksen avulla huijata rahaa peräti kahdesti. Sorrun ehkä katusoittajiin, mutta en minä nyt näin sinisilmäinen ole! Notre Damen katedraalikin on pienempi kuin luulin. Sen edessä parveilee röykkiöittäin turisteja. Me ilahdumme huomatessamme, ettei sisään päästäkseen tarvitse maksaa, eikä edes jonottaa. Korkeat holvikatot ja värikkäät ikkunat ovat kauniita. Päässäni soi Esmeraldan laulu Disneyn kellonsoittajaelokuvasta ja olen sitä mieltä, että tänne voisi palkata jonkun soittamaan urkuja päivät läpeensä. Quasimodoa ei näy, mutta suuressa lipussa meitä sentään tervehtii kansaa eroanomuksellaan kohauttanut paavi. Jätän vieraskirjaan terveiset: "Frollo on kärsässä, eikä huuhtele."
Lähdemme tallustamaan Louvren suuntaan. Säikähdämme jo, että jonkinlaiset remonttitouhut nyt estävät näkyvyytemme mm. Da Vinci -koodista tutuille lasipyramideille, mutta onneksemme huomaammekin pian olleemme väärässä. Lähetämme laukkumme turvatarkastuslaitteen läpi ja hups, olemme sisällä Louvressa. Sulkemisaika on jo lähellä, joten lippuluukut on lyöty kiinni, mutta pääsemmepähän ainakin ilmaiseen vessaan. Jonna mahtaa olla iloinen siitä, että minä pystyn vastustamaan haluani kokeilla museon hälytyslaitteiden toimivuutta.
Minulle Pariisilla ei koskaan ole ollut yhtä korkeaa statusta, kuin monelle muulle tytölle ja naiselle, miksei miehellekin. En ole pitänyt sitä erityisen romanttisena kaupunkina tai unelmoinut piknikistä Eiffel-tornin varjossa. En sano, etteikö minusta ole hienoa päästä täällä käymään ja näkemään nämä maailmankuulut arkkitehtuurin ihmeet ihan omin silmin, mutta minun ei ole ollenkaan hankala uskoa, etteikö joku muu olisi voinut nauttia tästä päivästä vielä paljon, paljon minua enemmän, mikä tuntuu jollain tavalla väärältä.
Nirson ja pihin on hankala löytää miellyttävää ravintolaa - ainakaan niiden katujen varsilta, joita me satuimme kulkemaan. Kelpuutamme kuitenkin italialaisen (ihan sallittua, ovathan Italia ja Ranska sentään naapurimaita) paikan, jossa saammekin kulutettua lopun illan. Majapaikkaamme saapuessamme kello on jo kymmenen. Minä nukun kahdella sisäkkäisellä makuupussilla: tänä yönä ei tulisi kylmä!
Kommentit
Lähetä kommentti
Kerro.