Täpötäydessä bussissa rinkka selässä matkustaminen käy urheilusta ja metroilu on yllättävän hidasta. Päädymme kuitenkin lopulta Aubervilleen, jonne Cedric oli meitä kehottanut tulemaan. Jälleen on kuin olisimme yhtäkkiä siirtyneet toiseen maahan: ihmiskirjo on laaja ja kadunvarret täynnä kaikenlaisia kojuja. Minä jään miettimään, että mitenkähän pärjäisin esimerkiksi yhtään missään päin Aasiaa, kun jo tämä tuntuu minusta lähestulkoon kaaokselta.
Tunnin tai ehkä kauemminkin käveltyämme saavutamme tavoittelemamme moottoritien rampin vain huomataksemme, ettei paikka sovi liftaamiseen lainkaan. Pienen pähkäilyn jälkeen toteamme, että paras mahdollisuutemme lienee huoltoasema juuri ennen tuota risteystä. Käymme kysymässä pahvinpalaa ja tussia läheisestä kuppilasta, mutta emme tule ymmärretyiksi, vaikka kuinka puhun hitaasti ja yritän käyttää käsiäni havainnollistamiseen. Pian paikan ainoana asiakkaana istunut mies kuitenkin juoksee peräämme jälkiviisastuneena ja askartelee meille pikkuruisen kyltin: "Lille, merci".
Ihmiset, jotka eivät voi tai halua ottaa meitä kyytiinsä yleensä vilkuttavat, hymyilevät tai elehtivät anteeksipyytävästi - he reagoivat, minkä kuvittelen olevan hyvä merkki. Aika kuitenkin kuluu, kyytiä ei näy ja me ehdimme päätellä muun muassa että Peugeotit, Seatit ja Citroenit lienevät Ranskan yleisimpiä autoja, että eurooppalaisvalmisteisten autojen bensatankit ovat pelkääjän puolella ja että ranskalaiset eivät itse tunnu muistavan millä puolella heidän tankkinsa sijaitsevat. Olemme liftanneet piskuisen kylttimme kanssa yli puolitoistatuntia, kun yksi kuski viimein tarjoaa kyytiä. Hänen englantinsa ontuu pahasti, mutta hän lupautuu viemään meidät noin kolmekymmentä kilometriä eteenpäin, Senlisiin. Kylässä ei kuulemma ole juna-asemaa, eikä sieltä mene busseja Lilleen, mutta kyydin saamisen pitäisi olla huomattavasti helpompaa, joten otamme riskin ja lähdemme kyytiin. Virhe.
Toisen tunnin ja puolikkaan jälkeen tilanne alkaa valjeta: Senlis on Ranskan Järvenpää! Kyse ei tosin ole siitä, etteikö autoja kulkisi; liikennettä on runsaasti ja kuusi autoilijaa pysähtyykin - kaikki matkalla Pariisiin. Jopa kaksi törkeästi eteemme liftaamaan tullutta setää saavat kyytinsä, mutta me emme. Olemme jumissa. Päässä soi Egotripin Nämä ajat eivät ole meitä varten ja minusta tuntuu, kuin eläisin viimekesäisen liftausreissun ensimmäistä päivää uudelleen.
Kahden tunnin kuluttua luovutamme ja raahaudumme viereiseen McDonald'siin hyötymään WiFistä ja syömään sekä mauttomat että epäterveelliset ateriat huutaviin nälkiimme. Senlis näyttää olevan sivussa kaikkien, paitsi Pariisiin matkaavien kulkuneuvojen reittien varrelta. Google sentään yrittää lohduttaa meitä epätoivossamme tarjoamalla ensimmäisenä hakusanavaihtoehtona "if plan a didn't work". Vähiä vaihtoehtojamme punnittuamme päätämme lähteä etsimään juna-asemaa, mutta koska kysyn neuvoa englantia taitamattomalta nuorukaiselta, päädymmekin linja-autoasemalle. Bussi Chantillyyn on lähdössä juuri sopivasti, joten hyppäämme kyytiin.
Matalahkosta mielialasta huolimatta pystyn nauttimaan lyhyen bussimatkan tarjoamista maisemista. Paikalliset talot ovat varsin suloisia ja maalaismaisema idyllinen. Jos käytettävissämme olisi enemmän aikaa, nämä pikkukaupungit olisivat varmasti tutustumisen arvoisia. Nyt meidän on kuitenkin päästävä eteenpäin. Chantillyn juna-asemalla ei ole kartoista tietoakaan, mutta päädymme ystävällisen asiakaspalvelijatädin opastamina ostamaan junaliput Amiensiin.
"Noni, mitäs me nyt tehään?" Seisomme aukiolla rautatieaseman edessä etsien HOTEL-kylttejä perässään mahdollisimman pieni tähtimäärä mahdollisimman halvan hinnan toivossa. Ensimmäisestä paikasta meidät pois käännytettyään vastaanottovirkailijanainen juoksee kadulle meidän peräämme. Hän oli unohtanut viimeisen vapaan yhden hengen huoneen. Tartumme kolmenkymmenenkolmen euron tarjoukseen huojentuneella innolla. Makuualusta mahtuu huoneen lattialle juuri ja juuri, mutta se riittää tekemään minut onnelliseksi.
Aiottu nouseminen myöhästyy tunnilla. "Mun mieli on ihan virkee, mutta kehoa väsyttää." Pohdimme vaihtoehtojamme ja päättelemme bussin olevan halvin vaihtoehto jatkaa matkaa. Emme viettäisi toista turhaa päivää tienvarressa. Linja-autoasemalla tulemme kuitenkin toisiin aatoksiin, kun karttoja ei yllätys yllätys taaskaan löydy mistään, eivätkä työntekijät puhu englantia. "I speak little bit," sanoo nuorimies ja viittoo meidät peräänsä ymmärrettyään sanan Amsterdam. Hän johdattaa meidät viereisessä rakennuksessa sijaitsevalle juna-asemalle luultavasti vain siksi, ettei osannut meitä sinne neuvoakaan. Vaivattuamme juna-asemavirkailijan päätä aikamme ja viidenkymmenen euron verran pankkitilejämme köyhdytettyämme saamme käsiimme läjän junalippuja. Vielä olisi kuitenkin viisi tuntia aikaa tuhlattavana.
Kaupunki on nätti ja sää tasaisen harmaa. Huolimatta siitä, että turisti-infon tyttö yritti meitä hieman juksata, löydämme kuin löydämmekin nettikahvilan. Antwerpeniläisten hostellien yhteystiedot meinaavat olla kiven alla, mutta lopulta saamme tehtyä yhteen varauksen vain peruaksemme sen myöhemmin. Meille tarjotaan yöpaikkaa Antwerpenin keskustasta, aivan rautatieaseman nurkilta. Evi oli nähnyt viestini CouchSurfingin Belgian ryhmässä ja voisi majoittaa meitä. Jes, ehkä onnemme on kääntynyt!
Epäilyistämme huolimatta saavutamme Lillen. Olemme ehkä vuorokauden myöhässä ja kaupungissa vain kahden tunnin verran, mutta silti. Oikein kivalta näyttää tämäkin paikka, vaikka näemmekin siitä vain vilauksen. Pubissa, johon jäämme istumaan, on ruokakupista ja raapimispuusta päätellen vakiasiakkaana myös kissa, joka tosin pysyy meiltä piilossa. Tajuamme seuraavan junan lähtevänkin eri asemalta vasta varttia ennen sen lähtöaikaa ja pieni paniikki ehtii pyörähtää pääkopan perukoiilla. Huoli osoittautuu kuitenkin turhaksi, sillä ehdimme junaamme jopa ilman yhtäkään juoksuaskelta.
Neljäntoista minuutin vaihtoaika Brysselissä ei anna aikaa ihailla juuri muuta kuin rautatieaseman arkkitehtuuria, joka on varsin harmaata ja yksitoikkoista. Viimeisen junamatkan aikana kaivelen veitseni reppuni pohjalta taskuuni - varmuuden vuoksi. Tajuamme olevamme matkalla jonkun täysin tuntemattoman ihmisen luokse vailla minkäänlaisia ennakkotietoja tai varavaihtoehtoja ja kaikenlaiset mielikuvat pyörivät varmasti molempien päissä, vaikkei niistä ääneen puhutakaan. "Se on varmasti vaan joku ihana tyttö, joka haluu pelastaa meijät pulasta." Kun löydämme etsimämme ulko-oven ja luemme siitä kolmen tytön nimet, huokaamme helpotuksesta yhteen ääneen. Nuori, flanellihousuinen mies kertoo olevansa Evin poikaystävä ja päästää meidät sisään. Auki leviävä sohva olohuoneessa on pelastuksemme ja meille huomisaamuksi kartan ja raitiovaunuaikataulun tulostava mies yksi pelastajistamme. Teestä ja suklaamunista koostuvan iltapalan sekä lämpimän suihkun jälkeen tunnen itseni taas osaksi maailman onnellisimpien ihmisten etuoikeutettua joukkoa.
Aamulla jätämme jälkeemme kirjeen pelastajallemme ja tungemme täpötäyteen raitiovaunuun ärsyttämään kanssamatkustajia rinkkoinemme vain huomataksemme olevamme matkalla väärään suuntaan. Lopulta päädymme sinne, minne meidät eilen neuvottiin. Etsimme sopivaa liftauspaikkaa ehkä tunteja kiertäen ison kehän. Pysähdymme tienvarteen ja ehdimme seistä peukalot pystyssä puolisen tuntia, kunnes ohitse kävelevä mies pysähtyy kertomaan, että tämä tie vie kyllä ihan väärään maahan. Vaihdamme toiselle tielle, jonka luulemme olevan oikea. Mieli on jo melkoisen matalalla ja epätoivo päälimmäisenä tunteena mielessä. Ohitse pyöräilevä, ylävitoset heittävä poika ilostuttaa enemmän kuin luulisikaan ja meidät kerran jo ohittanut, takaisin kääntynyt vihanneskuljetusauto herättää turhia toiveita. Ystävällinen mies ottaisi meidät kyytiin, mutta hänellä on tilaa vain yhdelle, eikä hän sitäpaitsi ole menossa Bredaan päinkään - kuten ei kukaan muukaan tällä tiellä. Saamme sentään ohjeet oikeaan paikkaan, heitämme rinkat selkään ja lähdemme taas talsimaan. "Mulla on nyt sellanen olo, et voisin heittää tän rinkan helevettiin ja jäädä X-asentoon makaamaan tohon nurmikolle."
Kun todella löydämme moottoritielle laskevan rampin, jonka kyltissä vieläpä lukee Breda, ei riemulla ole rajaa. Kyllä kaiken olisi nyt alettava sujumaan, liftauspaikkakin on loistava. Taas jaksaa hymyillä. Useampi auto pysähtyy, mutta ne ovat kaikki menossa väärään suuntaan, kunnes vihdoin eräs Elsiksi itsensä esittelevä nuori nainen kertoo olevansa matkalla lähelle Bredaa. Hyppäämme kyytiin. Taas virhe. Kun huomaan meidän olevan valtatie 34:llä valtatien 19 sijaan ja ohittavan kyltin, jonka mukaan Lille on vain yhdeksän kilometrin päässä, epätoivo puskee takaisin entistä vahvempana. Tämä ei mitenkään voi olla oikea suunta. Jäätyämme kyydistä tulemme siihen tulokseen, että paras vaihtoehto lienee nyt vain yrittää päästä takaisin Antwerpeniin. Harmittaa, suututtaa, turhauttaa ja väsyttää. Onneksemme työkseen veturia kuljettava nuorimies poimii meidät kyytiinsä varsin pian ja pääsemme takaisin Antwerpeniin lähes yhtä hyvälle paikalle, kuin miltä olimme erehtyneet lähtemään.
Olemme odotelleet kyytiä puolisen tuntia tai ehkä kauemminkin, kun kaksi miestä pysähtyvät. "Lähetään kyytiin! Aika limasia miehiä, mutta ne on menossa oikeeseen paikkaan." Syön meille tarjottua maukasta belgialaista suklaata, jota ei kuulemma ole myrkytetty. "Älä sää syö omaas vielä, että jos niissä onki vaikka törmäilytippoja. Nii ja veitsi on sitte tässä vasemmassa taskussa." Miehet osoittautuvat kuitenkin harmittomiksi. Heistä toinen on alunperin Marokosta ja toinen kolumbialainen. He jättävät meidät huoltoasemalle Bredan ulkopuolelle. Paikka kuulosti heidän puheidensa mukaan paljon paremmin liftaukseen sopivalta, kuin mitä se todellisuudessa oli, mutta kiireisen nuoren naisen avustuksella pääsemme taas hieman eteenpäin, paremmalle paikalle. Seuraavaksi meidät poimii kyytiinsä oikein ystävällinen setä, joka kertoo unkarilaisesta vaimostaan ja heidän matkoistaan hänen kotimaahansa. Sen jälkeen pääsemme kahdella lyhyellä ja englantia taitamattomalla kyydillä Utrechtin ulkopuolella sijaitsevalle huoltoasemalle, johon pelkäämme jäävämme jumiin.
"Well, girls, today is your lucky day! I'm just on my way to the central station!" Mukavaksi mieheksi itseään vakuutteleva marokkolaismies tarjoaa meille kyydin. Hän on menossa treffeille ja puhuu erityisesti ulkomaalaisille vaikeasta työtilanteesta Alankomaissa. Me loikkaamme Zwolleen matkaavaan junaan ja ilmoitamme Susanille olevamme tulossa. Hän on Monican ystävä, joka on luvannut meitä majoittaa, emmekä me suunnitelmien muututtua moisesta tarjouksesta halua kieltäytyä ja onneksi emme kieltäytyneetkään. Susan ja hänen poikaystävänsä Jimi ovat hauskoja, ystävällisiä ja kaikinpuolin ihania ihmisiä, joiden kanssa päädymmekin viettämään hetken aiottua pidempään. Huolet, murheet ja epätoivo unohtuvat seuraavien kahden päivän aikana.
Tunnin tai ehkä kauemminkin käveltyämme saavutamme tavoittelemamme moottoritien rampin vain huomataksemme, ettei paikka sovi liftaamiseen lainkaan. Pienen pähkäilyn jälkeen toteamme, että paras mahdollisuutemme lienee huoltoasema juuri ennen tuota risteystä. Käymme kysymässä pahvinpalaa ja tussia läheisestä kuppilasta, mutta emme tule ymmärretyiksi, vaikka kuinka puhun hitaasti ja yritän käyttää käsiäni havainnollistamiseen. Pian paikan ainoana asiakkaana istunut mies kuitenkin juoksee peräämme jälkiviisastuneena ja askartelee meille pikkuruisen kyltin: "Lille, merci".
Ihmiset, jotka eivät voi tai halua ottaa meitä kyytiinsä yleensä vilkuttavat, hymyilevät tai elehtivät anteeksipyytävästi - he reagoivat, minkä kuvittelen olevan hyvä merkki. Aika kuitenkin kuluu, kyytiä ei näy ja me ehdimme päätellä muun muassa että Peugeotit, Seatit ja Citroenit lienevät Ranskan yleisimpiä autoja, että eurooppalaisvalmisteisten autojen bensatankit ovat pelkääjän puolella ja että ranskalaiset eivät itse tunnu muistavan millä puolella heidän tankkinsa sijaitsevat. Olemme liftanneet piskuisen kylttimme kanssa yli puolitoistatuntia, kun yksi kuski viimein tarjoaa kyytiä. Hänen englantinsa ontuu pahasti, mutta hän lupautuu viemään meidät noin kolmekymmentä kilometriä eteenpäin, Senlisiin. Kylässä ei kuulemma ole juna-asemaa, eikä sieltä mene busseja Lilleen, mutta kyydin saamisen pitäisi olla huomattavasti helpompaa, joten otamme riskin ja lähdemme kyytiin. Virhe.
Toisen tunnin ja puolikkaan jälkeen tilanne alkaa valjeta: Senlis on Ranskan Järvenpää! Kyse ei tosin ole siitä, etteikö autoja kulkisi; liikennettä on runsaasti ja kuusi autoilijaa pysähtyykin - kaikki matkalla Pariisiin. Jopa kaksi törkeästi eteemme liftaamaan tullutta setää saavat kyytinsä, mutta me emme. Olemme jumissa. Päässä soi Egotripin Nämä ajat eivät ole meitä varten ja minusta tuntuu, kuin eläisin viimekesäisen liftausreissun ensimmäistä päivää uudelleen.
Kahden tunnin kuluttua luovutamme ja raahaudumme viereiseen McDonald'siin hyötymään WiFistä ja syömään sekä mauttomat että epäterveelliset ateriat huutaviin nälkiimme. Senlis näyttää olevan sivussa kaikkien, paitsi Pariisiin matkaavien kulkuneuvojen reittien varrelta. Google sentään yrittää lohduttaa meitä epätoivossamme tarjoamalla ensimmäisenä hakusanavaihtoehtona "if plan a didn't work". Vähiä vaihtoehtojamme punnittuamme päätämme lähteä etsimään juna-asemaa, mutta koska kysyn neuvoa englantia taitamattomalta nuorukaiselta, päädymmekin linja-autoasemalle. Bussi Chantillyyn on lähdössä juuri sopivasti, joten hyppäämme kyytiin.
Matalahkosta mielialasta huolimatta pystyn nauttimaan lyhyen bussimatkan tarjoamista maisemista. Paikalliset talot ovat varsin suloisia ja maalaismaisema idyllinen. Jos käytettävissämme olisi enemmän aikaa, nämä pikkukaupungit olisivat varmasti tutustumisen arvoisia. Nyt meidän on kuitenkin päästävä eteenpäin. Chantillyn juna-asemalla ei ole kartoista tietoakaan, mutta päädymme ystävällisen asiakaspalvelijatädin opastamina ostamaan junaliput Amiensiin.
"Noni, mitäs me nyt tehään?" Seisomme aukiolla rautatieaseman edessä etsien HOTEL-kylttejä perässään mahdollisimman pieni tähtimäärä mahdollisimman halvan hinnan toivossa. Ensimmäisestä paikasta meidät pois käännytettyään vastaanottovirkailijanainen juoksee kadulle meidän peräämme. Hän oli unohtanut viimeisen vapaan yhden hengen huoneen. Tartumme kolmenkymmenenkolmen euron tarjoukseen huojentuneella innolla. Makuualusta mahtuu huoneen lattialle juuri ja juuri, mutta se riittää tekemään minut onnelliseksi.
Aiottu nouseminen myöhästyy tunnilla. "Mun mieli on ihan virkee, mutta kehoa väsyttää." Pohdimme vaihtoehtojamme ja päättelemme bussin olevan halvin vaihtoehto jatkaa matkaa. Emme viettäisi toista turhaa päivää tienvarressa. Linja-autoasemalla tulemme kuitenkin toisiin aatoksiin, kun karttoja ei yllätys yllätys taaskaan löydy mistään, eivätkä työntekijät puhu englantia. "I speak little bit," sanoo nuorimies ja viittoo meidät peräänsä ymmärrettyään sanan Amsterdam. Hän johdattaa meidät viereisessä rakennuksessa sijaitsevalle juna-asemalle luultavasti vain siksi, ettei osannut meitä sinne neuvoakaan. Vaivattuamme juna-asemavirkailijan päätä aikamme ja viidenkymmenen euron verran pankkitilejämme köyhdytettyämme saamme käsiimme läjän junalippuja. Vielä olisi kuitenkin viisi tuntia aikaa tuhlattavana.
Epäilyistämme huolimatta saavutamme Lillen. Olemme ehkä vuorokauden myöhässä ja kaupungissa vain kahden tunnin verran, mutta silti. Oikein kivalta näyttää tämäkin paikka, vaikka näemmekin siitä vain vilauksen. Pubissa, johon jäämme istumaan, on ruokakupista ja raapimispuusta päätellen vakiasiakkaana myös kissa, joka tosin pysyy meiltä piilossa. Tajuamme seuraavan junan lähtevänkin eri asemalta vasta varttia ennen sen lähtöaikaa ja pieni paniikki ehtii pyörähtää pääkopan perukoiilla. Huoli osoittautuu kuitenkin turhaksi, sillä ehdimme junaamme jopa ilman yhtäkään juoksuaskelta.
Neljäntoista minuutin vaihtoaika Brysselissä ei anna aikaa ihailla juuri muuta kuin rautatieaseman arkkitehtuuria, joka on varsin harmaata ja yksitoikkoista. Viimeisen junamatkan aikana kaivelen veitseni reppuni pohjalta taskuuni - varmuuden vuoksi. Tajuamme olevamme matkalla jonkun täysin tuntemattoman ihmisen luokse vailla minkäänlaisia ennakkotietoja tai varavaihtoehtoja ja kaikenlaiset mielikuvat pyörivät varmasti molempien päissä, vaikkei niistä ääneen puhutakaan. "Se on varmasti vaan joku ihana tyttö, joka haluu pelastaa meijät pulasta." Kun löydämme etsimämme ulko-oven ja luemme siitä kolmen tytön nimet, huokaamme helpotuksesta yhteen ääneen. Nuori, flanellihousuinen mies kertoo olevansa Evin poikaystävä ja päästää meidät sisään. Auki leviävä sohva olohuoneessa on pelastuksemme ja meille huomisaamuksi kartan ja raitiovaunuaikataulun tulostava mies yksi pelastajistamme. Teestä ja suklaamunista koostuvan iltapalan sekä lämpimän suihkun jälkeen tunnen itseni taas osaksi maailman onnellisimpien ihmisten etuoikeutettua joukkoa.
Aamulla jätämme jälkeemme kirjeen pelastajallemme ja tungemme täpötäyteen raitiovaunuun ärsyttämään kanssamatkustajia rinkkoinemme vain huomataksemme olevamme matkalla väärään suuntaan. Lopulta päädymme sinne, minne meidät eilen neuvottiin. Etsimme sopivaa liftauspaikkaa ehkä tunteja kiertäen ison kehän. Pysähdymme tienvarteen ja ehdimme seistä peukalot pystyssä puolisen tuntia, kunnes ohitse kävelevä mies pysähtyy kertomaan, että tämä tie vie kyllä ihan väärään maahan. Vaihdamme toiselle tielle, jonka luulemme olevan oikea. Mieli on jo melkoisen matalalla ja epätoivo päälimmäisenä tunteena mielessä. Ohitse pyöräilevä, ylävitoset heittävä poika ilostuttaa enemmän kuin luulisikaan ja meidät kerran jo ohittanut, takaisin kääntynyt vihanneskuljetusauto herättää turhia toiveita. Ystävällinen mies ottaisi meidät kyytiin, mutta hänellä on tilaa vain yhdelle, eikä hän sitäpaitsi ole menossa Bredaan päinkään - kuten ei kukaan muukaan tällä tiellä. Saamme sentään ohjeet oikeaan paikkaan, heitämme rinkat selkään ja lähdemme taas talsimaan. "Mulla on nyt sellanen olo, et voisin heittää tän rinkan helevettiin ja jäädä X-asentoon makaamaan tohon nurmikolle."
Kun todella löydämme moottoritielle laskevan rampin, jonka kyltissä vieläpä lukee Breda, ei riemulla ole rajaa. Kyllä kaiken olisi nyt alettava sujumaan, liftauspaikkakin on loistava. Taas jaksaa hymyillä. Useampi auto pysähtyy, mutta ne ovat kaikki menossa väärään suuntaan, kunnes vihdoin eräs Elsiksi itsensä esittelevä nuori nainen kertoo olevansa matkalla lähelle Bredaa. Hyppäämme kyytiin. Taas virhe. Kun huomaan meidän olevan valtatie 34:llä valtatien 19 sijaan ja ohittavan kyltin, jonka mukaan Lille on vain yhdeksän kilometrin päässä, epätoivo puskee takaisin entistä vahvempana. Tämä ei mitenkään voi olla oikea suunta. Jäätyämme kyydistä tulemme siihen tulokseen, että paras vaihtoehto lienee nyt vain yrittää päästä takaisin Antwerpeniin. Harmittaa, suututtaa, turhauttaa ja väsyttää. Onneksemme työkseen veturia kuljettava nuorimies poimii meidät kyytiinsä varsin pian ja pääsemme takaisin Antwerpeniin lähes yhtä hyvälle paikalle, kuin miltä olimme erehtyneet lähtemään.
Olemme odotelleet kyytiä puolisen tuntia tai ehkä kauemminkin, kun kaksi miestä pysähtyvät. "Lähetään kyytiin! Aika limasia miehiä, mutta ne on menossa oikeeseen paikkaan." Syön meille tarjottua maukasta belgialaista suklaata, jota ei kuulemma ole myrkytetty. "Älä sää syö omaas vielä, että jos niissä onki vaikka törmäilytippoja. Nii ja veitsi on sitte tässä vasemmassa taskussa." Miehet osoittautuvat kuitenkin harmittomiksi. Heistä toinen on alunperin Marokosta ja toinen kolumbialainen. He jättävät meidät huoltoasemalle Bredan ulkopuolelle. Paikka kuulosti heidän puheidensa mukaan paljon paremmin liftaukseen sopivalta, kuin mitä se todellisuudessa oli, mutta kiireisen nuoren naisen avustuksella pääsemme taas hieman eteenpäin, paremmalle paikalle. Seuraavaksi meidät poimii kyytiinsä oikein ystävällinen setä, joka kertoo unkarilaisesta vaimostaan ja heidän matkoistaan hänen kotimaahansa. Sen jälkeen pääsemme kahdella lyhyellä ja englantia taitamattomalla kyydillä Utrechtin ulkopuolella sijaitsevalle huoltoasemalle, johon pelkäämme jäävämme jumiin.
"Well, girls, today is your lucky day! I'm just on my way to the central station!" Mukavaksi mieheksi itseään vakuutteleva marokkolaismies tarjoaa meille kyydin. Hän on menossa treffeille ja puhuu erityisesti ulkomaalaisille vaikeasta työtilanteesta Alankomaissa. Me loikkaamme Zwolleen matkaavaan junaan ja ilmoitamme Susanille olevamme tulossa. Hän on Monican ystävä, joka on luvannut meitä majoittaa, emmekä me suunnitelmien muututtua moisesta tarjouksesta halua kieltäytyä ja onneksi emme kieltäytyneetkään. Susan ja hänen poikaystävänsä Jimi ovat hauskoja, ystävällisiä ja kaikinpuolin ihania ihmisiä, joiden kanssa päädymmekin viettämään hetken aiottua pidempään. Huolet, murheet ja epätoivo unohtuvat seuraavien kahden päivän aikana.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kerro.