Poluilla

Töitä on viimeaikoina ollut niin paljon, ettei muusta elämästä ehdi edes haaveilla. Paitsi lauantai-iltana ehdimme vihdoin ja viimein kirkkoon kauneimpia joululauluja laulamaan. Ensimmäistä kertaa vuosiin - tai ehkä ikinä - ajatus siitä, minne suuntaisin seuraavaksi ei kummittele mielessäni. En tunne tarvetta lähteä, enkä tiedä miksi. En myöskään tiedä, miten elämää kuuluisi elää paikallaan. En enää luule tietäväni kuka olen tai mitä haluan. Joskus tuntuu siltä, kuin olisin eksynyt, enkä jaksaisi enää etsiä tietäni ulos. Joskus olo on täysin seesteinen - on helppo olla tässä. On siis hyvä hukuttautua töihin. Töihin, jotka joskus tuntuvat todella raskailta, mutta rekiretkellä lumisessa metsässä revontulten tanssiessa taivaalla parhailta maailmassa. Talvi Sipoossa 2011. I've been working so much lately, that there hasn't been time for as little as dreaming about a life outside work. Except on Saturday night; we finally made it to the church to sing

Päivänvalo hupenee. Joulukuussa aurinko ei juuri paista. Pitäisi varustautua kynttilöin, kääriytyä huopaan ja hautautua sohvannurkkaan, mutta me valmistaudumme vuoden kiireisimpään aikaan. Vapaa-aika hupenee. Paino hupenee. Nostan, kannan, kiskon, työnnän. Heinää, purua, paskaa, vettä. Töissä ei ehdi istuskella ja väsymyskin valtaa vasta kotiovella. Villasukat hupenevat. Ovat kyllä pysyneet tallessa, mutta hajoavat. Olen suurkuluttaja. Yöunet hupenevat. Yleensä siksi, ettei malta nukkua. Koska revontulet. Koska hauskuus. Koska joku. Mutta miten helppoa onkaan olla läsnä ja antaa asioiden valua käsistään, kuin veden sormien lomasta. Daylight is dwindling. The sun won't be shining much in December. One should equip oneself with candles, get wrapped in a blanked and buried in the corner of the couch. But we are preparing for the busiest time of the year. My time off work is dwindling. My weight is dwindling. I lift, I carry, I pull, I pus

Yhtäkkiä sain töistä vapaita päiviä. Lähteäkö etelään vai tunturiin, mietin. Pakkasin rinkan, metsästin kartan ja suuntasin tunturiin. Eteläistä Suomea ei tietääkseni olla siirtämässä sen kauemmaksi, mutta valo, se on tähän aikaan vuodesta vauhdikkaasti katoava luonnonvara. Maanantaiaamupäivänä nappasin Uulan kainaloon ja hyppäsin veneeseen. Setä kuljetti meidät Ounasjärven yli. Pelastusliivit haisivat sikareille. Sellaisille, joita setä poltti. Hän varoitti pitämästä koiraa vapaana, kotkat ovat kuulemma ennenkin niitä vieneet. Katselin aaltoja, joita vene jätti jälkeensä sedän huristaessa pois. Syksy on jo pitkällä ja sekoittanut aiemmin niin kirkkaat värinsä lähes tasaiseksi puuroksi. Tai niin ainakin luulin. Valokuvani ovat mustavalkoisia, sillä värit ovat nyt toissijaisia. Valo on se asia, joka herättää, jota jää kaipaamaan ja joka muuttuessaan muuttaa myös maisemaa. Kuljin hitaasti ympäristöäni tarkkaillen. Ihailin keloja, vesipisaroita havunneulasissa ja kuukkeleiden tap

Lauantaiaamuna naapuritalon valkeatukkainen pappa, jonka pihalle Uula vahingossa juoksi, tuli ulos toivottamaan hyvää päivää. Aurinkoisessa metsässä kuljin pentu toisella ja poni toisella puolellani. Sunnuntaiaamuna lähdimme reilun tunnin yöunien jälkeen ajamaan kohti Norjaa. Karrin oli ehdittävä lentokentälle päivän ollessa puolessa. Löysimme myös Laurin ja kallista kahvia. Mennessä kiire oli niin kova, ettei käsivarren aamu-unisia maisemia ehtinyt pysähtyä ihailemaan, kun silmien oli pysyttävä tiessä, eikä mutkiin saanut jarruttaa. Tullessa kauniit näyt ehti tallentaa mieleensä, ehkä kamerallekin. Maanantaiaamuna kipusimme Kätkälle tätien ja setien kera. On Saturday morning the white-haired grandpa in our neighbor came out to wish me a good day after Uula ran on his yard. I walked in the sunny forest with my puppy on one side and my pony on the other. On Sunday morning we headed towards Norway after only about one hour of sleep. Karri had to be at the