Poluilla

Katselen taivasta pidempään, kuin olen pitkiin aikoihin katsellut. Näen männynoksat sinne kurottelevat, kiemuraiset. Näen minua kohti vajoavat lumikiteet, jotka ovat irronneet kaltaisistaan ja jatkavat matkaansa muualle. Kuulen kauempana raakkuvan variksen ja etäisesti myös maantiellä kiireettä umpeen kurovat autot. Lähempänä minua, nuoren koivun oksissa lumikiteet roikkuvat kuin pelkäisivät hankeen putoamista, suurempaan massaan sekoittumista. Päivän pehmeänsininen valo enteilee aurinkoa ja riippumattoni keinuu hellästi eestaas. Rentouden tila on syvä, eikä talvi ole vihamielinen. Se osaa olla myös pehmeän vaitelias, hyväksyvä, tyynen rauhoittava ja lohdullisen hiljainen. Tämä matka  HaliPuu -metsään oli mitä mainioin tapa aloittaa päivä. Paljon luonnossa liikkuvallekin tekee hyvää välillä pysähtyä vain olemaan. Ympäristöään ei tarvitse aktiivisesti tarkkailla, jos sille antautuu. Syvän luontokokemuksen ei tarvitse olla mitään äärimmäistä eikä sisältää sen kummallisempia ponniste

Tiedätkö sen vaikeasti kuvailtavan tunteen tukkeutuneesta kehosta? Tai ehkä se onkin mieli, joka on tukossa? Joka tapauksessa olo tuntuu jokseenkin raskaalta, umpinaiselta, hitaalta, haalealta ja vaisulta. Työkiireet, tulevaisuudensuunnitelmat, ihmissuhteiden määrittely tai määrittelemättömyys, vaillinainen ruokavalio, ystävien murheet, kehonhuollon laiminlyönti, kaamos ja levottomat yöt kerryttävät kehon ja mielen sopukoihin harmaata mönjää, joka pikkuhiljaa valuu kaikkialle, ympäröi minut. Sen turruttavuus passivoi ja niin se ruokkii itse itseään. Vähälle huomiolle jääneiden koirien tuijotuksesta aiheutuva huono omatunto voitti ikkunan takana ikäviltä näyttävät tuulenpuuskat tänään, otin sukseni ja läksin tuttuun metsään, josta nyt asun liian kaukana. En ollut päässyt pitkällekään, kun tunsin kaiken jumissa olleen lähtevän liikkeelle. Hengitin taas koko kehollani ja uinuneet solut heräsivät henkiin. Suksi luisti hangella hiljaa, mutta sutjakasti. Missään ei näkynyt, eikä kuulunu