Tiedätkö sen vaikeasti kuvailtavan tunteen tukkeutuneesta kehosta? Tai ehkä se onkin mieli, joka on tukossa? Joka tapauksessa olo tuntuu jokseenkin raskaalta, umpinaiselta, hitaalta, haalealta ja vaisulta. Työkiireet, tulevaisuudensuunnitelmat, ihmissuhteiden määrittely tai määrittelemättömyys, vaillinainen ruokavalio, ystävien murheet, kehonhuollon laiminlyönti, kaamos ja levottomat yöt kerryttävät kehon ja mielen sopukoihin harmaata mönjää, joka pikkuhiljaa valuu kaikkialle, ympäröi minut. Sen turruttavuus passivoi ja niin se ruokkii itse itseään.
Vähälle huomiolle jääneiden koirien tuijotuksesta aiheutuva huono omatunto voitti ikkunan takana ikäviltä näyttävät tuulenpuuskat tänään, otin sukseni ja läksin tuttuun metsään, josta nyt asun liian kaukana. En ollut päässyt pitkällekään, kun tunsin kaiken jumissa olleen lähtevän liikkeelle. Hengitin taas koko kehollani ja uinuneet solut heräsivät henkiin. Suksi luisti hangella hiljaa, mutta sutjakasti. Missään ei näkynyt, eikä kuulunut ketään. Oli vain minä, koirat ja minun yhtäkkiä kristallinkirkkaat ajatukseni. Seurailin heikkoina painanteina näkyviä vanhoja uria, milloin moottorikelkan, milloin toisen hiihtäjän, satunnaisiin suuntiin kulkien vailla päämäärää, vailla aikataulua.
Siinä, ihmetellessäni värejä näennäisessä värittömyydessä ja karistaessani harteilleni kertynyttä tomua, en voinut olla purnaamatta itselleni siitä, miten sitä niin päästääkään itsensä laiskistumaan. Miksi on olevinaan niin vaikeaa ottaa aikaa asioille, joista tietää nauttivansa? Samoin jäin pohtimaan ihmisen tarvetta määritellä asioita ja rajoittaa itseään turhaan. Mistä sekin kumpuaa? Mieleeni juolahti Hellaakosken kenties jo sanonnaksikin muodostunutta säe: "Tietä käyden tien on vanki / Vapaa on vain umpihanki." Kurvasin pois seuraamaltani hädintuskin näkyvältä jäljeltä ja lupasin, että jatkossa huolehdin itsestäni paremmin, eivätkä hartiani enää pölyttyisi.
Do you know the feeling, difficult to describe, of a clogged up body? Or maybe it's the mind that has got clogged up? Anyway you feel somehow heavy, enclosed, slow, pale and tame. Hustle at work, plans for the future, defining undefined relationships, the polar night, an incomplete diet, friend's worries, neglected maintenance of the body and restless nights seem to accumulate grey goo into the nooks of both my body and mind. Slowly, it drips everywhere and surrounds me. It's numbing effect passivates me and that's how the goo feeds itself.
The bad conscience caused by the dogs not getting enough attention lately won the nasty looking gusts of wind today. I took my skis and headed out to a familiar neck of the woods I nowadays live too far from. I had not gotten very far at all when I already felt everything that had been stuck now starting to flow. I breathed with my whole body again and whatever cells had been asleep were brought back to life. My skis glided on the snow quietly but smoothly. I couldn't see or hear anyone, there was just me, my dogs and my thoughts, suddenly crystal clear. I was following old tracks, only barely visible in the snow, left by snow mobiles or other skiers. There was no direction, no destination and no limitations on time.
There, as I was marveling at all the colors in the seemingly colorless forest and shedding off the dust gathered on my shoulders I couldn't help but to grumble at myself about how lazy I have let myself become. Why does it seem so difficult to take time for things you know you enjoy and are good for you? I was also wondering why people have a tendency to define things and thus limit themselves in vain? Where does that come from? I came to think of this verse by a Finnish poet, that translates somehow like this: "By following a road, you become it's prisoner / The only freedom is unbroken snow." I turned away from the weak trail I'd been following and made a promise that I would take better care of myself from now on and not let any dust gather on my shoulders.
Siinä, ihmetellessäni värejä näennäisessä värittömyydessä ja karistaessani harteilleni kertynyttä tomua, en voinut olla purnaamatta itselleni siitä, miten sitä niin päästääkään itsensä laiskistumaan. Miksi on olevinaan niin vaikeaa ottaa aikaa asioille, joista tietää nauttivansa? Samoin jäin pohtimaan ihmisen tarvetta määritellä asioita ja rajoittaa itseään turhaan. Mistä sekin kumpuaa? Mieleeni juolahti Hellaakosken kenties jo sanonnaksikin muodostunutta säe: "Tietä käyden tien on vanki / Vapaa on vain umpihanki." Kurvasin pois seuraamaltani hädintuskin näkyvältä jäljeltä ja lupasin, että jatkossa huolehdin itsestäni paremmin, eivätkä hartiani enää pölyttyisi.
Do you know the feeling, difficult to describe, of a clogged up body? Or maybe it's the mind that has got clogged up? Anyway you feel somehow heavy, enclosed, slow, pale and tame. Hustle at work, plans for the future, defining undefined relationships, the polar night, an incomplete diet, friend's worries, neglected maintenance of the body and restless nights seem to accumulate grey goo into the nooks of both my body and mind. Slowly, it drips everywhere and surrounds me. It's numbing effect passivates me and that's how the goo feeds itself.
There, as I was marveling at all the colors in the seemingly colorless forest and shedding off the dust gathered on my shoulders I couldn't help but to grumble at myself about how lazy I have let myself become. Why does it seem so difficult to take time for things you know you enjoy and are good for you? I was also wondering why people have a tendency to define things and thus limit themselves in vain? Where does that come from? I came to think of this verse by a Finnish poet, that translates somehow like this: "By following a road, you become it's prisoner / The only freedom is unbroken snow." I turned away from the weak trail I'd been following and made a promise that I would take better care of myself from now on and not let any dust gather on my shoulders.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kerro.