Betlehem -kollektiivin keittiö on hiljainen ja lähes autio meidän lähtiessämme aamulla. Ehdimme hyvästellä ainoastaan Tobiaksen ja Robinin. Yön aikana on satanut ahkerasti lunta ja Kööpenhaminan rautatieaseman pulut yrittävät päästä osingoille aamiaiscroissanteistani. Junamatka Malmöstä Tukholmaan kestää yli neljä tuntia ja paikallisessa City-lehdessä on iso juttu koulukiusaamisesta. Kun kuuntelen Amorphista ja katselen ohitse vilistävää maisemaa, joka näyttää aivan koti-Suomelta, liikutun. Miksi? Miksi tunnen kuuluvani tänne enemmän kuin muualle ja onko tuo tunne vain harhaa?
Gottfried löytää meidät junalaiturilta ennen kuin ehdin edes ihmetellä, että mihinkähän suuntaan sitä pitäisi lähteä. Hän loikkii portaissa eriparisine sukkineen ja me jätämme metroliput ostamatta. Jossain oli viimeyönä ollut pommiuhka. Mies, jonka ikää on hirvittävän vaikea yrittää arvioida, kertoo suunnitelmastaan kunnostaa suuri, vanha neuvostovene veljensä kanssa ja matkustaa sillä muille maailmoille. Mahtavaa! Voisinpa liittyä joukkoon.
Jonna mielii keskustaan, jossa käymme pikkuruisella seikkailulla. Minun on lähetettävä vielä viimeiset postikortit. Viimeiset! Ruokakauppa on kiven alla ja löytyy jälleen kerran vasta sitten, kun tajuamme lopettaa etsimisen. Olemme lupautuneet valmistamaan kasvismakaronilaatikkoa. Lempiruoka ei petä, vaan maistuu herkulle - niin herkulle, että isäntämme santsaa kahdesti. Hänen siskonsa ja tämänhetkinen kämppäkaverinsa työskentelee lakifirmassa ja haaveilee muutosta Pariisiin.
Herätyskellomme soi aamuviideltä, herätän Gottfriedin halatakseni häntä hyvästiksi ja olemme satamassa hyvissä ajoin. Leiriydymme yhdelle laivan harvoista sohvista, jossa torkkuminen on jo huomattavasti esimerkiksi junaa mukavampaa. Päiväunihetkeni keskeytyy puheliaan miehen jäädessä kertomaan meille lähes koko elämäntarinaansa ja ohikulkeva setä mutisee jotakin väsyneistä ja liikaa juhlineista nuorista. Mieleni tekisi kertoa sedälle, että hän on väärässä. Jätän kuitenkin kertomatta.
Yhdentoista tunnin laivamatkan jälkeen olen Suomessa. Olen todellakin Suomessa. Oloni on niin kevyt, että jaksan hyppiä ja loikkia eteenpäin selässäni keikkuvasta rinkasta huolimatta. Epäilysteni vastaisesti Paananen on kuin onkin tullut minua vastaan juna-asemalle ja yhtäkkiä kaikki on niin kuin ennenkin. On paavinimiä ja pinkkejä kulmakarvoja. Olen iloinen ja hämmentynyt. Olen palannut.
Gottfried löytää meidät junalaiturilta ennen kuin ehdin edes ihmetellä, että mihinkähän suuntaan sitä pitäisi lähteä. Hän loikkii portaissa eriparisine sukkineen ja me jätämme metroliput ostamatta. Jossain oli viimeyönä ollut pommiuhka. Mies, jonka ikää on hirvittävän vaikea yrittää arvioida, kertoo suunnitelmastaan kunnostaa suuri, vanha neuvostovene veljensä kanssa ja matkustaa sillä muille maailmoille. Mahtavaa! Voisinpa liittyä joukkoon.
Jonna mielii keskustaan, jossa käymme pikkuruisella seikkailulla. Minun on lähetettävä vielä viimeiset postikortit. Viimeiset! Ruokakauppa on kiven alla ja löytyy jälleen kerran vasta sitten, kun tajuamme lopettaa etsimisen. Olemme lupautuneet valmistamaan kasvismakaronilaatikkoa. Lempiruoka ei petä, vaan maistuu herkulle - niin herkulle, että isäntämme santsaa kahdesti. Hänen siskonsa ja tämänhetkinen kämppäkaverinsa työskentelee lakifirmassa ja haaveilee muutosta Pariisiin.
Herätyskellomme soi aamuviideltä, herätän Gottfriedin halatakseni häntä hyvästiksi ja olemme satamassa hyvissä ajoin. Leiriydymme yhdelle laivan harvoista sohvista, jossa torkkuminen on jo huomattavasti esimerkiksi junaa mukavampaa. Päiväunihetkeni keskeytyy puheliaan miehen jäädessä kertomaan meille lähes koko elämäntarinaansa ja ohikulkeva setä mutisee jotakin väsyneistä ja liikaa juhlineista nuorista. Mieleni tekisi kertoa sedälle, että hän on väärässä. Jätän kuitenkin kertomatta.
Yhdentoista tunnin laivamatkan jälkeen olen Suomessa. Olen todellakin Suomessa. Oloni on niin kevyt, että jaksan hyppiä ja loikkia eteenpäin selässäni keikkuvasta rinkasta huolimatta. Epäilysteni vastaisesti Paananen on kuin onkin tullut minua vastaan juna-asemalle ja yhtäkkiä kaikki on niin kuin ennenkin. On paavinimiä ja pinkkejä kulmakarvoja. Olen iloinen ja hämmentynyt. Olen palannut.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kerro.