Kesä lienee vuodenajoista kaivatuin, suunnitelmilla, toiveillakin täytetty, säistään parjatuin.
Sieppijärvellä opin ajamaan itseäni kaksi kertaa vanhempaa Massey Fergusonia ja parkkaamistakin opin. Tai ehkä se ei vaikeaa olekaan, mutta sen opin, että siitä pidän ja Viitasaari on kuin kotiseudulleen palaisi, löydynhän tämänvuotisen Kesäseudunkin sivuilta. Kultamitalit ripustetaan ensimmäistä kertaa koskaan Kanuunan Pallojen kaulaan ja kyllä siitä riittääkin isällä aikanaan kerrottavaa jälkikasvulleen, joka kentän laidalla syö tupakantumppeja ja pussinuuskaa.
Kansanmusiikki ei tänä vuonna juuri tanssita, ei heiluttele hameen helmoja. Ehkä olen liian malttamaton, unohdan heittäytyä. Niissä juhlissa kuitenkin senkin edestä tanssitaan, joissa saavat toisensa kaksi rakastunutta.
Ahtaassa saunassa helsinkiläisten kirjo ja me vieraat. Ei Itämeren vedessä kai puhdistu, mutta aurinko värjää taivaat väreillä, joilla vain aurinko voi ja jotka ovat niin kauniit ja mahdottomat toisintaa. Kettu on kaupunkilaistunut, se ei arastele, vaikka minä ehkä vielä vähän.
Lähtö on aina kivuttomin, jos se koittaa nopeasti, kuin laastarin repäiseminen iholta. Vankina metallipurkissa joutaa ajatella, eihän voi muutakaan. Joskus pelot käyvät toteen, eivät aiheettomia olleetkaan, suunnitelmat pettävät, kuten nyt. Samassa metallipurkissa minut palautetaan takaisin sille mantereelle, jolta kai eilispäivän puolella lähdin ja paluumatkalla on aikaa ajatella, itkeä ja itseään lohduttaa. Eihän voi muutakaan. Tarkoituksella kaikki tapahtuu, eikä tällä kertaa ollutkaan aikani mennä. Ehkä jotain olisi jäänyt kesken. Joku iloitsee paluustani, eikä siinä ole mitään väärää, päin vastoin. Turha enää itkeä, kun maito on jo maassa, eihän se itkemällä takaisin kannuun nouse - eikä kyllä itkemättäkään.
Miksi emme yöllä jaksaneet könytä ulos, juosta nälkäisen hyttysarmeijan ulottumattomiin, huuhdeltavaksi meriveden, joka olikin yllättävän lämmintä ja vaikka meri oli niin kauniskin, aamulla harmiteltiin. Kaikki oli kai annettu. Lyhyempi mahtuu helposti nukkumaan Volvon etupenkilläkin, kunhan polvia ei särje.
Vintin lattia narisee vuorokaudenajasta riippumatta. Olipa onni, ettei löytynyt vuokralaista. Jotain muuta ehkä löytyi, sellaista, mitä käskevät lakata etsimästä. Mustikat ne vielä vartovat löytymistään varvuissaan metsänpohjalla. Täytyisi lähteä poimimaan, ostinhan sellaisen nolon hyttyshatunkin.
Of all the seasons, summer seems to be the most awaited one, filled with plans and expectations and vilified for it's weathers.
I learn how to drive a Massey Ferguson twice my age and how to debark a pinetree. It isn't that hard, I suppose, but I learned I like it. Arriving at Viitasaari is like being back home. Golden medals hang around the necks of Kanuunan Pallot for the first time ever and this is something a father can later brag about to his son, who now sits by the football field eating cigarette butts and chewing tobacco.
Folk music doesn't really get under my feet this year. Maybe i'm too eager and forgot how to indulge, but boy do we dance when celebrating two people in love and their I do's.
There's a public sauna, filled with a wide scale of people from all over Helsinki - and us. The water of the Baltic Sea does not really leave you feeling very clean but the sun has painted the sky with such beautiful colors they are impossible to retrace. A fox has become urbanized and it's not shying away, even if I still do.
Leaving is always easier the quicker you do it, just like pulling a bandaid off your skin. When trapped in a metal box you have time to think, after all, there's nothing else you can do. Sometimes your fears become true, they weren't unreasonable at all. Your plans fail, which is what happened this time. I get returned to the same continent I left on the previous day, in the same metal box and on my way back I have time to think and cry and comfort myself, since after all, there's nothing else I can do. Everything happens for a reason and this time, I guess, I just wasn't supposed to go. Maybe I was going to leave something unfinished behind. Somebody is happy about my return and there's nothing wrong with that - vice versa. It's too late to cry when the milk has already spilled.
Why did we not crawl out last night defying the army of hungry mosquitoes to let the surprisingly warm seawater rinse us out? It was so beautiful too. Everything had been given, I suppose. A shorter person can easily sleep on the front seat of a Volvo, as long as her knees don't hurt.
The attic floor squeaks ignoring the time of the day. I was lucky not to find a subrental. I think I have found something else, though, something people tell to stop looking for. Blueberries are still waiting to be found. I should go picking, I even bought one of those awkward mosquito hats.
Sieppijärvellä opin ajamaan itseäni kaksi kertaa vanhempaa Massey Fergusonia ja parkkaamistakin opin. Tai ehkä se ei vaikeaa olekaan, mutta sen opin, että siitä pidän ja Viitasaari on kuin kotiseudulleen palaisi, löydynhän tämänvuotisen Kesäseudunkin sivuilta. Kultamitalit ripustetaan ensimmäistä kertaa koskaan Kanuunan Pallojen kaulaan ja kyllä siitä riittääkin isällä aikanaan kerrottavaa jälkikasvulleen, joka kentän laidalla syö tupakantumppeja ja pussinuuskaa.
Kansanmusiikki ei tänä vuonna juuri tanssita, ei heiluttele hameen helmoja. Ehkä olen liian malttamaton, unohdan heittäytyä. Niissä juhlissa kuitenkin senkin edestä tanssitaan, joissa saavat toisensa kaksi rakastunutta.
Ahtaassa saunassa helsinkiläisten kirjo ja me vieraat. Ei Itämeren vedessä kai puhdistu, mutta aurinko värjää taivaat väreillä, joilla vain aurinko voi ja jotka ovat niin kauniit ja mahdottomat toisintaa. Kettu on kaupunkilaistunut, se ei arastele, vaikka minä ehkä vielä vähän.
Lähtö on aina kivuttomin, jos se koittaa nopeasti, kuin laastarin repäiseminen iholta. Vankina metallipurkissa joutaa ajatella, eihän voi muutakaan. Joskus pelot käyvät toteen, eivät aiheettomia olleetkaan, suunnitelmat pettävät, kuten nyt. Samassa metallipurkissa minut palautetaan takaisin sille mantereelle, jolta kai eilispäivän puolella lähdin ja paluumatkalla on aikaa ajatella, itkeä ja itseään lohduttaa. Eihän voi muutakaan. Tarkoituksella kaikki tapahtuu, eikä tällä kertaa ollutkaan aikani mennä. Ehkä jotain olisi jäänyt kesken. Joku iloitsee paluustani, eikä siinä ole mitään väärää, päin vastoin. Turha enää itkeä, kun maito on jo maassa, eihän se itkemällä takaisin kannuun nouse - eikä kyllä itkemättäkään.
Miksi emme yöllä jaksaneet könytä ulos, juosta nälkäisen hyttysarmeijan ulottumattomiin, huuhdeltavaksi meriveden, joka olikin yllättävän lämmintä ja vaikka meri oli niin kauniskin, aamulla harmiteltiin. Kaikki oli kai annettu. Lyhyempi mahtuu helposti nukkumaan Volvon etupenkilläkin, kunhan polvia ei särje.
Vintin lattia narisee vuorokaudenajasta riippumatta. Olipa onni, ettei löytynyt vuokralaista. Jotain muuta ehkä löytyi, sellaista, mitä käskevät lakata etsimästä. Mustikat ne vielä vartovat löytymistään varvuissaan metsänpohjalla. Täytyisi lähteä poimimaan, ostinhan sellaisen nolon hyttyshatunkin.
Of all the seasons, summer seems to be the most awaited one, filled with plans and expectations and vilified for it's weathers.
I learn how to drive a Massey Ferguson twice my age and how to debark a pinetree. It isn't that hard, I suppose, but I learned I like it. Arriving at Viitasaari is like being back home. Golden medals hang around the necks of Kanuunan Pallot for the first time ever and this is something a father can later brag about to his son, who now sits by the football field eating cigarette butts and chewing tobacco.
Folk music doesn't really get under my feet this year. Maybe i'm too eager and forgot how to indulge, but boy do we dance when celebrating two people in love and their I do's.
There's a public sauna, filled with a wide scale of people from all over Helsinki - and us. The water of the Baltic Sea does not really leave you feeling very clean but the sun has painted the sky with such beautiful colors they are impossible to retrace. A fox has become urbanized and it's not shying away, even if I still do.
Leaving is always easier the quicker you do it, just like pulling a bandaid off your skin. When trapped in a metal box you have time to think, after all, there's nothing else you can do. Sometimes your fears become true, they weren't unreasonable at all. Your plans fail, which is what happened this time. I get returned to the same continent I left on the previous day, in the same metal box and on my way back I have time to think and cry and comfort myself, since after all, there's nothing else I can do. Everything happens for a reason and this time, I guess, I just wasn't supposed to go. Maybe I was going to leave something unfinished behind. Somebody is happy about my return and there's nothing wrong with that - vice versa. It's too late to cry when the milk has already spilled.
Why did we not crawl out last night defying the army of hungry mosquitoes to let the surprisingly warm seawater rinse us out? It was so beautiful too. Everything had been given, I suppose. A shorter person can easily sleep on the front seat of a Volvo, as long as her knees don't hurt.
The attic floor squeaks ignoring the time of the day. I was lucky not to find a subrental. I think I have found something else, though, something people tell to stop looking for. Blueberries are still waiting to be found. I should go picking, I even bought one of those awkward mosquito hats.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kerro.