05.12.2023
Hukuin elämään.
Tai ei, en sen vivahteikkaassa ja eloisassa muodossa, vaan arkeen. En yksitoikkoiseen itseään toistavaan, vaan hektiseen arkeen. Sellaiseen, mihin sotkeutuu se, jonka halu tehdä ja toteuttaa on ristiriidassa kellojen mittaaman ajan ja kehon tarvitseman energian kanssa.
Vastuuntunnosta pitäisi luopua ja hyväksyä keskeneräisyys, mutta miten?
Sano miten.
Kaikkien käsiin kasaantuneiden lankojen lisäksi sydämestä kasvaa kultainen lanka, se kaikkein tärkein, vanhemmuuden lanka. Se, joka nykii ja - onnekseni - pakottaa pysähtymään hetkeen, istumaan alas ja nimeämään kirjan sivuilta osoitettuja eläimiä. Matkimme niiden ääniä yhdessä ja pieni osaa jo monta, ainakin lehmän, lampaan, koiran, kissan, hevosen, kanan ja possun.
Vaikka ainahan olen osannut pysähtyä, joskin ehkä vain hetkeksi.
Luonto ja sen hämmästyttävä kauneus kykenevät vangitsemaan vaeltavan mielen ja tuomaan sen siihen, missä keho on ja kaikki yhdistyy.
Mutta siksikin on taas sännättävä liikkeelle. Huoli ei jätä rauhaan, huoli luonnosta ja lapsista ja lasten luonnosta. Hiljattain itkin ja kirjoitin kirjeeseen siitä, miten tunturitkin katoavat.
Itkin surua, vihaa ja petetyksi tulemisen tunnetta.
Mitä muuta se on, kuin lastensa pettämistä hyväksyä tekojensa ympärilleen kylvämä tuho, joka toki kenties konkretisoituu vasta lasten tai heidän lastensa elämien aikana, eikä oman?
Ei mitään muuta se ole. Paitsi ehkä välinpitämättömyyttä.
Mutta kyllä mie vielä opettelen. Löydän tasapainon ja opettelen olemaan vähän hitaammin. Valitsen taisteluni oikein, rakennan arkeni vakaaksi, mutta viehkeäksi, enkä sammuta sieluni tulta. Sille tulelle teen tilaa riekkua ja iloita, jottei synkkyys sitä saata sammuttaa.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kerro.