Kaatumisia

Tehtävänä suunnitella reitti, luoda waypointit ja navigoida GPS:n kanssa.

Kohteena Sarkofagen viisisataaviisikymmentä metriä

merenpinnan yläpuolella.

Sukset jalassa vuori näyttää aiempaa korkeammalta,

isän vanha GPS on kuin tiiliskivi taskussa.

Nousu ei ole vaikea, mutta raskas. Liian raskas.

En tiedä kuinka paljon pitäisi kuntoilla, ettei tarvitsisi aina odotuttaa muita.

Otsalamppua ei tarvitse kaivaa repusta:

päivänvalo on täällä, vain hetken, mutta on kuitenkin.

Ei se vielä häikäise.

Longyearbyenin valot valaisevat eteemme aukeavan laakson,

kun takanamme pilvet hipovat jäätikön reunaa.

Tuuli nousee.

Laskeutuminen sujuu nousua nopeammin, vaikken tiedä

vietänkö enemmän aikaa suksilla vai hangessa

istuen tai maaten.

Tunturisuksilla kääntyminen ja auraaminen ovat kaikkea muuta,

paitsi hallussa.

Muistelen mummini sanoja:
"Se on hyvä, kun on perse valmiiks lähellä maata, ni ei kaadu korkeelta."

Turhautuminen on lähellä ja kiroilen enemmän, kuin kenenkään pitäisi.

Mätkähtäessäni mahalleni samalla kolauttaen vesipullon silmäkulmaani

tunnen itseni varsin surkuhupaisaksi olennoksi.

Muutamassa jyrkässä kohdassa luovutan;

irrotan sukset ja lasken takapuolellani.

Mutta hei.
Ei tästä onneksi enää ainakaan huonommaksi tulla.

---

Our task is to plan a route, mark waypoints and navigate with a GPS.
Our destination is Sarkofagen,
five hundred and fifty meters above sea level.
With my skis on the mountain seems taller than before.
Dad's old GPS is like a brick in my pocket.

The ascent is not difficult, but heavy. Too heavy.
I don't know how much I should work out
not to always keep everyone else waiting.
There's no need for a headlamp:
the daylight is here, just for a while, but it is here.
It's not blinding yet, though.

The lights of Longyearbyen light up the valley in front of us
as the clouds behind us are verging on the edge of the glacier.
Wind is picking up.

The descent goes faster than the ascent,
even if I don't know if I'm spending more time on skis
or in the snow - sometimes sitting, sometimes lying.
Ploughing and turning with mountain skis are anything
but under control.
I remember what my grandma once said:
"It's good to have your arse close to the ground, so you're not falling from too high."

I'm getting frustrated and cursing more, than anyone should.
As I fall forward and my water bottle hits me in the corner of my eye,
I feel like quite a tragicomic being.
A few steep parts make me give up;
I take my skis off and slide down on my butt.

But hey.

At least I can't get any worse than this.