Yhtäkkiä sain töistä vapaita päiviä. Lähteäkö etelään vai tunturiin, mietin. Pakkasin rinkan, metsästin kartan ja suuntasin tunturiin. Eteläistä Suomea ei tietääkseni olla siirtämässä sen kauemmaksi, mutta valo, se on tähän aikaan vuodesta vauhdikkaasti katoava luonnonvara.
Maanantaiaamupäivänä nappasin Uulan kainaloon ja hyppäsin veneeseen. Setä kuljetti meidät Ounasjärven yli. Pelastusliivit haisivat sikareille. Sellaisille, joita setä poltti. Hän varoitti pitämästä koiraa vapaana, kotkat ovat kuulemma ennenkin niitä vieneet. Katselin aaltoja, joita vene jätti jälkeensä sedän huristaessa pois.
Syksy on jo pitkällä ja sekoittanut aiemmin niin kirkkaat värinsä lähes tasaiseksi puuroksi. Tai niin ainakin luulin. Valokuvani ovat mustavalkoisia, sillä värit ovat nyt toissijaisia. Valo on se asia, joka herättää, jota jää kaipaamaan ja joka muuttuessaan muuttaa myös maisemaa.
Kuljin hitaasti ympäristöäni tarkkaillen. Ihailin keloja, vesipisaroita havunneulasissa ja kuukkeleiden tapaa käyttää pyrstöään lennellessään puun oksalta toiselle. Nautin kiireettömyydestä sanoinkuvaamattoman paljon. Nautin siitä, että saan kulkea omassa tahdissani, ei tarvitse suorittaa, eikä stressata.
Tuuli pieksi pilviä vasten Pyhäkeron rinteitä, joita pitkin nousimme keskelle kosteaa valkeutta säikäyttäen matkalla muutaman kiirunan. Tunturin huipulla oli nojattava tuulta vasten pysyäkseen pystyssä. Silloin oli helppo kuvitella olevansa taas Huippuvuorilla.
Laskeuduimme alas pilvestä ja avara, soinen maisema aukesi eteemme. Vastaantulevan parivaljakon toinen osapuoli oli kotoisin Nepalista. He olivat kulkeneet hiljakseen, olostaan nauttien ja vailla sen tarkempia suunnitelmia. "If you don't take time to enjoy a place, then why go there at all?" Nepalilaisen sanoissa on perää.
Sioskurun autiotupa sijaitsee tuntureilta virtaavien vesien varrella. Sisällä oli edellisten käyttäjien jäljiltä vielä mukavan lämmin. Illalla katselin kuun taianomaista nousua ja tunsin väsymyksen kehossani. En malttaisi odottaa huomisiltaista saunaa.
Tiistaiaamuna huomasin tuulen rauhoittuneen hieman. Sää oli melankolisen harmaa ja sen tasaisuus tyynnytti. Näin kauas ja maisema oli sininen. Oli helppoa keskittyä vain oleelliseen, siihen, mikä on tässä ja nyt. Oli helppoa unohtaa sähkölasku, töihinpaluu, asumistuet, palauttamatta jäänyt kirjaston kirja, talvirenkaiden vaihto ja venäjän kielen seitsemän ässää.
Rinkka painoi lantiota jo varsin pahasti. Lienee ruvettava syömään entistäkin enemmän ja kerättävä luonnollista pehmikettä luiden ympärille... Myös polvieni kestävyys huoletti. Pallaksen rinteet olisivat toistaiseksi kulkemiani jyrkempiä sekä kohtaamani sedän mukaan myös kivikkoisempia. Setä povasi lunta, minä toivoin hänen olevan väärässä.
Lounastin Pahakurun autiotuvalla. Kurun pohjalle muodostunut metsä tunturikoivuineen ja kiviröykkiöineen oli varsin erilaista luontoa, kuin tähän mennessä näkemäni. Se toi mieleeni lapsuuden lomat Härkmeressä.
Saavuin Hannukuruun ja heti ensitöikseni pilkoin puut, kannoin vedet ja löin saunan tulille. Lämmitin sen vahingossa niin kuumaksi, että pulahtaminen jääkylmään lampeen tuntui pakolliselta. Parasta saunomisessa on se, kun tukalan kuumuuden ajamana siirtyy ulos istumaan, lämpö haihtuu kehosta höyrynä vähä vähältä ja sydämen syke hidastuu hiljalleen. Siinä sitä on ja tuntee elävänsä. Siellä minä istuin alasti, ylhäisessä yksinäisyydessäni hiljaisuutta kuunnellen, eikä lähistöllä ollut yhtäkään ihmistä tai itikkaa olemistani häiritsemässä. Pohdin päässäni soivan kappaleen merkitystä siinä hetkessä.
"Elämällämme on tarkoitus ja joka hetkessä kauneutta.
Emme ole automaatteja, virhelyöntejä ruudulla.
Elämällämme on tarkoitus, jokaisen tarina on arvokas.
Emme ole tyhjänpantteja, tuhkaa korulippaassa." - Samuli Putro
Keskiviikkoaamuna kapusimme alkajaisiksi Suastunturille. Sen itäpuolella pilvet roikkuivat matalalla ja tuntureiden pyöreät laet pistivät esiin niiden seasta. Kaikki oli taas sinistä ja maisema sadunkaltainen.
Suaskurun kodalla Metsähallituksen miehet vasta heräilivät. He olivat rakentaneet kivipolkua ja saaneet sen valmiiksi edellisiltana, pimeän jo tultua. Mies puhui miellyttävän rauhallisesti ja hiljaa. Tavalla, jolla metsässä kuuluu puhua. "Meinaatko sinä ihan Pallakselle asti?" Kerroin, etten tiennyt vielä.
Lumikeron päälle olisi mielellään jäänyt istumaan ja ihailemaan maisemaa pidemmäksikin aikaa. Olin kuitenkin hyvässä vireessä ja tahdoin jatkaa tasaista tahtia eteenpäin. Vuontiskerolla kohtasimme porotokan, jonka kiersimme kohteliaasti kaukaa. Alamäessä polviani vihloi ja Montellin majalla jouduin tekemään päätöksen.
En enää jatkanut Pallaksen suuntaan, vaan kohti Raattamaa, josta Noora tuli minua noutamaan. En uskaltanut jatkaa ja kivuta viimeiselle tunturille. Jos olisinkin päässyt sieltä vielä alas, en välttämättä olisi voinut kyykistyä enää hetkeen. En ole viimesyksyisen vaelluksen jälkeen vielä saanut polviani kuntoon. On joskus tultava takaisin ja jatkettava retki loppuun.
Olen suunnattoman iloinen siitä, että suuntasin etelän sijasta pohjoiseen. Mikään ei rentouta paremmin kuin yksinäisyys, hiljaisuus, perustarpeiden äärelle palaaminen, luonto ja raikas ilma. Olen iloinen siitä, että olen täällä.
Suddenly I got days off from work. I was trying to decide whether to head south or to the mountains. I packed my backpack, found a map and went for the mountains. As far as I know, they're not planning to move Southern Finland further away but natural light is a quickly diminishing resource at this time of the year.
Before noon on Monday I grabbed Uula and hopped in a boat. A blue-eyed grandpa took us over the lake Ounas. The life-vest ranked cigars, the kind the grandpa was smoking. He told me not to let Uula off his leash - it wouldn't be the first time an eagle took someone's dog. There I stood, looking at the waves as the grandpa drove away.
It's late autumn and them colors that used to be so bright, have mellowed out. Or that's what I thought, at least. My photos are black and white, since now the colors are unimportant. What is important is the light. The thing that really wakes you up, the thing you'll miss and the thing that changes the view as it comes and goes.
I went on slowly, carefully observing my surroundings. I paid attention to bodies of dead trees, drops of water hanging off pine needles and the way Siberian Jay's use their tails as they fly from a tree branch to another. I enjoyed the leisure more than I can describe. I enjoyed walking in my own pace with no need to accomplish or stress about anything.
The wind trashed the clouds against the slopes of Pyhäkero, along which we rose into the moist whiteness and accidentally scared off a few Ptarmigans. On the top of the mountain I had to lean against the wind to stay upright. It was easy to imagine being back on Svalbard again.
A view to wide marshlands opened up in front of us as we climbed down from the clouds. We met two people, one of which was originally from Nepal. This couple had taken a lot of time for their trip, moved on slowly, enjoying themselves without any accurate plans at all. "If you don't take time to enjoy a place, then why go there at all?" The Nepalese made an important point.
The open hut of Sioskuru stands by waters flowing down from the mountains. It was still warm and cozy inside, after the previous visitors. I spent the evening watching the moon slowly climbing up to the sky and felt the tiredness in my body. I couldn't wait for the sauna I was going to reach the next day.
The wind had calmed down by Tuesday morning. The weather was grey and melancholic. It made me feel calm. I could see far and the world looked blue. It was easy to only concentrate in what's important - that is here and now. It was easy to forget about the electricity bill, getting back to work, the library book that I was supposed to take back ages ago, my winter tires and the Cyrillic alphabet.
My backpack was torturing my hips quite bad by now. I guess I'll have to start eating even more and gather some natural padding on top of the bones... I was also a bit worried about my knees. The slopes of Pallas would be steeper and rockier than the ones I had climbed so far.
I had lunch at the open hut of Pahakuru. The forests on the bottom of the gorge with them birches and huge rocks were a like a different world than what I had seen so far. It reminded me of my childhood trips to Härkmeri.
The first thing I did as I arrived to Hannukuru, was to cut firewood, carry some water and get the sauna going. I heated it up so hot that there was no choice but to swim in the ice-cold pond. The best thing about taking a sauna is when the heat gets too much and drives you outside, where the heat slowly steams out from your body and you feel your heart beat. There you are and feel alive. There I sat, naked, by myself, listening to the silence and there were no humans nor mosquitoes disturbing my being.
On Wednesday morning we climbed over Suastunturi. On her eastern side the clouds were hanging low and the round mountaintops stood out from between them. Everything looked blue again and the view was like from a fairy tale.
Two guys working in the National park was just waking up as I got to Suaskuru. They had been constructing a rocky path and got it ready yesterday when it was already dark. The man had a quiet and calm, a pleasant way to speak. "Are you going all the way to Pallas?" I told him I didn't know yet.
One would have been glad to stay and just gaze at the view from the top of Lumikero, but I just wanted to keep on walking - I had a good flow going on. On Vuontiskero, we met a flock of reindeer and politely went around them, trying not to cause any extra disturbance. My knees were aching as I walked downhill and I had to take a decision at the Montelli hut.
I didn't walk towards Pallas no more, but turned towards Raattama, where Noora picked me up. I didn't dare to continue and climb the last mountain. If I had made it down, I might have not been able to crouch for weeks. I haven't been able to get my knees back on track after our hiking excursion last fall. I have to return some day and finish my trip.
I'm extremely happy about my decision to head north instead of south. There's no better way to relax than to be alone, listen to the silence, return to the world of just basic needs, be surrounded by nature and breath the fresh air. I'm happy that I'm here.
Maanantaiaamupäivänä nappasin Uulan kainaloon ja hyppäsin veneeseen. Setä kuljetti meidät Ounasjärven yli. Pelastusliivit haisivat sikareille. Sellaisille, joita setä poltti. Hän varoitti pitämästä koiraa vapaana, kotkat ovat kuulemma ennenkin niitä vieneet. Katselin aaltoja, joita vene jätti jälkeensä sedän huristaessa pois.
Syksy on jo pitkällä ja sekoittanut aiemmin niin kirkkaat värinsä lähes tasaiseksi puuroksi. Tai niin ainakin luulin. Valokuvani ovat mustavalkoisia, sillä värit ovat nyt toissijaisia. Valo on se asia, joka herättää, jota jää kaipaamaan ja joka muuttuessaan muuttaa myös maisemaa.
Kuljin hitaasti ympäristöäni tarkkaillen. Ihailin keloja, vesipisaroita havunneulasissa ja kuukkeleiden tapaa käyttää pyrstöään lennellessään puun oksalta toiselle. Nautin kiireettömyydestä sanoinkuvaamattoman paljon. Nautin siitä, että saan kulkea omassa tahdissani, ei tarvitse suorittaa, eikä stressata.
Laskeuduimme alas pilvestä ja avara, soinen maisema aukesi eteemme. Vastaantulevan parivaljakon toinen osapuoli oli kotoisin Nepalista. He olivat kulkeneet hiljakseen, olostaan nauttien ja vailla sen tarkempia suunnitelmia. "If you don't take time to enjoy a place, then why go there at all?" Nepalilaisen sanoissa on perää.
Sioskurun autiotupa sijaitsee tuntureilta virtaavien vesien varrella. Sisällä oli edellisten käyttäjien jäljiltä vielä mukavan lämmin. Illalla katselin kuun taianomaista nousua ja tunsin väsymyksen kehossani. En malttaisi odottaa huomisiltaista saunaa.
Tiistaiaamuna huomasin tuulen rauhoittuneen hieman. Sää oli melankolisen harmaa ja sen tasaisuus tyynnytti. Näin kauas ja maisema oli sininen. Oli helppoa keskittyä vain oleelliseen, siihen, mikä on tässä ja nyt. Oli helppoa unohtaa sähkölasku, töihinpaluu, asumistuet, palauttamatta jäänyt kirjaston kirja, talvirenkaiden vaihto ja venäjän kielen seitsemän ässää.
Rinkka painoi lantiota jo varsin pahasti. Lienee ruvettava syömään entistäkin enemmän ja kerättävä luonnollista pehmikettä luiden ympärille... Myös polvieni kestävyys huoletti. Pallaksen rinteet olisivat toistaiseksi kulkemiani jyrkempiä sekä kohtaamani sedän mukaan myös kivikkoisempia. Setä povasi lunta, minä toivoin hänen olevan väärässä.
Lounastin Pahakurun autiotuvalla. Kurun pohjalle muodostunut metsä tunturikoivuineen ja kiviröykkiöineen oli varsin erilaista luontoa, kuin tähän mennessä näkemäni. Se toi mieleeni lapsuuden lomat Härkmeressä.
Saavuin Hannukuruun ja heti ensitöikseni pilkoin puut, kannoin vedet ja löin saunan tulille. Lämmitin sen vahingossa niin kuumaksi, että pulahtaminen jääkylmään lampeen tuntui pakolliselta. Parasta saunomisessa on se, kun tukalan kuumuuden ajamana siirtyy ulos istumaan, lämpö haihtuu kehosta höyrynä vähä vähältä ja sydämen syke hidastuu hiljalleen. Siinä sitä on ja tuntee elävänsä. Siellä minä istuin alasti, ylhäisessä yksinäisyydessäni hiljaisuutta kuunnellen, eikä lähistöllä ollut yhtäkään ihmistä tai itikkaa olemistani häiritsemässä. Pohdin päässäni soivan kappaleen merkitystä siinä hetkessä."Elämällämme on tarkoitus ja joka hetkessä kauneutta.
Emme ole automaatteja, virhelyöntejä ruudulla.
Elämällämme on tarkoitus, jokaisen tarina on arvokas.
Emme ole tyhjänpantteja, tuhkaa korulippaassa." - Samuli Putro
Keskiviikkoaamuna kapusimme alkajaisiksi Suastunturille. Sen itäpuolella pilvet roikkuivat matalalla ja tuntureiden pyöreät laet pistivät esiin niiden seasta. Kaikki oli taas sinistä ja maisema sadunkaltainen.
Suaskurun kodalla Metsähallituksen miehet vasta heräilivät. He olivat rakentaneet kivipolkua ja saaneet sen valmiiksi edellisiltana, pimeän jo tultua. Mies puhui miellyttävän rauhallisesti ja hiljaa. Tavalla, jolla metsässä kuuluu puhua. "Meinaatko sinä ihan Pallakselle asti?" Kerroin, etten tiennyt vielä.
Lumikeron päälle olisi mielellään jäänyt istumaan ja ihailemaan maisemaa pidemmäksikin aikaa. Olin kuitenkin hyvässä vireessä ja tahdoin jatkaa tasaista tahtia eteenpäin. Vuontiskerolla kohtasimme porotokan, jonka kiersimme kohteliaasti kaukaa. Alamäessä polviani vihloi ja Montellin majalla jouduin tekemään päätöksen.
En enää jatkanut Pallaksen suuntaan, vaan kohti Raattamaa, josta Noora tuli minua noutamaan. En uskaltanut jatkaa ja kivuta viimeiselle tunturille. Jos olisinkin päässyt sieltä vielä alas, en välttämättä olisi voinut kyykistyä enää hetkeen. En ole viimesyksyisen vaelluksen jälkeen vielä saanut polviani kuntoon. On joskus tultava takaisin ja jatkettava retki loppuun.
Olen suunnattoman iloinen siitä, että suuntasin etelän sijasta pohjoiseen. Mikään ei rentouta paremmin kuin yksinäisyys, hiljaisuus, perustarpeiden äärelle palaaminen, luonto ja raikas ilma. Olen iloinen siitä, että olen täällä.
Suddenly I got days off from work. I was trying to decide whether to head south or to the mountains. I packed my backpack, found a map and went for the mountains. As far as I know, they're not planning to move Southern Finland further away but natural light is a quickly diminishing resource at this time of the year.Before noon on Monday I grabbed Uula and hopped in a boat. A blue-eyed grandpa took us over the lake Ounas. The life-vest ranked cigars, the kind the grandpa was smoking. He told me not to let Uula off his leash - it wouldn't be the first time an eagle took someone's dog. There I stood, looking at the waves as the grandpa drove away.
It's late autumn and them colors that used to be so bright, have mellowed out. Or that's what I thought, at least. My photos are black and white, since now the colors are unimportant. What is important is the light. The thing that really wakes you up, the thing you'll miss and the thing that changes the view as it comes and goes.
I went on slowly, carefully observing my surroundings. I paid attention to bodies of dead trees, drops of water hanging off pine needles and the way Siberian Jay's use their tails as they fly from a tree branch to another. I enjoyed the leisure more than I can describe. I enjoyed walking in my own pace with no need to accomplish or stress about anything.
The wind trashed the clouds against the slopes of Pyhäkero, along which we rose into the moist whiteness and accidentally scared off a few Ptarmigans. On the top of the mountain I had to lean against the wind to stay upright. It was easy to imagine being back on Svalbard again.
A view to wide marshlands opened up in front of us as we climbed down from the clouds. We met two people, one of which was originally from Nepal. This couple had taken a lot of time for their trip, moved on slowly, enjoying themselves without any accurate plans at all. "If you don't take time to enjoy a place, then why go there at all?" The Nepalese made an important point.
The open hut of Sioskuru stands by waters flowing down from the mountains. It was still warm and cozy inside, after the previous visitors. I spent the evening watching the moon slowly climbing up to the sky and felt the tiredness in my body. I couldn't wait for the sauna I was going to reach the next day.
The wind had calmed down by Tuesday morning. The weather was grey and melancholic. It made me feel calm. I could see far and the world looked blue. It was easy to only concentrate in what's important - that is here and now. It was easy to forget about the electricity bill, getting back to work, the library book that I was supposed to take back ages ago, my winter tires and the Cyrillic alphabet.
My backpack was torturing my hips quite bad by now. I guess I'll have to start eating even more and gather some natural padding on top of the bones... I was also a bit worried about my knees. The slopes of Pallas would be steeper and rockier than the ones I had climbed so far.
I had lunch at the open hut of Pahakuru. The forests on the bottom of the gorge with them birches and huge rocks were a like a different world than what I had seen so far. It reminded me of my childhood trips to Härkmeri.
The first thing I did as I arrived to Hannukuru, was to cut firewood, carry some water and get the sauna going. I heated it up so hot that there was no choice but to swim in the ice-cold pond. The best thing about taking a sauna is when the heat gets too much and drives you outside, where the heat slowly steams out from your body and you feel your heart beat. There you are and feel alive. There I sat, naked, by myself, listening to the silence and there were no humans nor mosquitoes disturbing my being.
On Wednesday morning we climbed over Suastunturi. On her eastern side the clouds were hanging low and the round mountaintops stood out from between them. Everything looked blue again and the view was like from a fairy tale.
Two guys working in the National park was just waking up as I got to Suaskuru. They had been constructing a rocky path and got it ready yesterday when it was already dark. The man had a quiet and calm, a pleasant way to speak. "Are you going all the way to Pallas?" I told him I didn't know yet.
One would have been glad to stay and just gaze at the view from the top of Lumikero, but I just wanted to keep on walking - I had a good flow going on. On Vuontiskero, we met a flock of reindeer and politely went around them, trying not to cause any extra disturbance. My knees were aching as I walked downhill and I had to take a decision at the Montelli hut.
I didn't walk towards Pallas no more, but turned towards Raattama, where Noora picked me up. I didn't dare to continue and climb the last mountain. If I had made it down, I might have not been able to crouch for weeks. I haven't been able to get my knees back on track after our hiking excursion last fall. I have to return some day and finish my trip.
I'm extremely happy about my decision to head north instead of south. There's no better way to relax than to be alone, listen to the silence, return to the world of just basic needs, be surrounded by nature and breath the fresh air. I'm happy that I'm here.
Flott blogg !!
VastaaPoistaHvis du vil, komme tilbake og besøke mine:
http://albumdeestampillas.blogspot.com
Takk,
Pablo fra Argentina
(Jeg snakker litt norsk)
Takk skal du ha!
Poista