Kaupunki humisee

(c) Jaakko Hyvönen

Täällä olen, kaupungissa. Se humisee, öisin hiljempaa, päivisin kovempaa, mutta jatkuvasti se humisee. Toisinaan äänet tulevat lähemmäs ja erottuvat yksittäisinä. Raitiovaunu. Puhe. Autossa soiva musiikki. Lintu. Sitten kaikki on taas yhtäjaksoista huminaa, äänten epätasaista massaa. Ihmisetkin, joista en yhtäkään tunne. Ne ovat lähellä toisiaan, silti erillään. Lähellä minua, silti kaukana. En tiedä keitä he ovat, mistä he ovat tulossa tai minne menossa. Yhtä kerrallaan voin tarkemmin tarkkailla. Mitä hän sanoo tai tekee? Onko hän ryhdikäs vai kasaan painunut? Mitä hän on pukenut päälleen tänään? Tuoksuuko hän, kenties tupakalle, hajuvedelle tai viinalle? Pian hän kääntyy eri kadulle, nousee eri bussiin tai lähtee ravintolasta. Poistuu silmistäni ja hetkeä myöhemmin mielestänikin.

Pasilan asukastalossa järjestettiin Hävikkikarnevaalit. Kuka tahansa oli tervetullut, eikä kaikkia kävijöitä olisi ulkoisesti voinut mitenkään niputtaa yhteen kategoriaan. Sen kaltaisia tiloja tarvitaan enemmän, mahdollisuuksia sellaisten ihmisten kanssakäydä, jotka eivät tavallisesti olisi missään tekemisissä toistensa kanssa. Eivät siksi, etteivät välttämättä tahtoisi, vaan siksi, etteivät vain tule kohdanneeksi. Sekä maukas hävikkitavarasta valmistettu ruoka että aihetta käsittelevä dokumentti puhaltelivat uutta tulta taka-alalle painuneiden ajatusten ja ideoiden hiilloksille ja aivot ovat raksuttaneet vaihtelevilla nopeuksilla siitä lähtien. Haluan järjestää jotakin vastaavaa, ei tosin kertaluontoista, vaan jatkuvaa, kotipuolessakin.

Uimahallissa humina täyttyi kiljahteluista. Altaat kuhisivat ihmisiä, roiskivia ja pärskiviä. Suihkutiloissa oli nähtävillä naisvartaloiden moninainen kirjo, joka muistutti siitä, miten olemme kaikki erilaisia ja niin on hyvä. Kaupunki humisee ja niin on hyvä.

---

(c) taivasalla.net

Here I am, in the city. It is buzzing, the city, more quietly during the nights, louder at daytime, but it's buzzing continuously. Occasionally a sound comes closer and stands out. A tram. Someone talking. Music playing in a car. A bird. Then it goes back to solid buzzing, an uneven mass of sounds. Even the people, of which I don't know anyone. They're close to each other, but still separate. Close to me, yet far away. I have no idea of who they are, where they're coming from or where they're going. I can more carefully observe just one at a time. What is he saying or doing? Is he standing straight or are his shoulders hanging down? What is he wearing today? Does he smell like something, perhaps cigarettes, cologne or booze? Soon he turns to another street, gets on a different bus or leaves the restaurant. He is gone from my view and soon from my mind as well.

There was a waste food carnival in the communal space of Pasila. Everyone was welcome and there is no way all the visitors could've been put in the same category by their external appearance. We need more of those kid of places, where there is a chance for those to change thoughts who otherwise might never meet. Both the tasty waste food meal and the documentary film we watched blew new fire on the embers of forgotten thoughts and ideas and my brain has been working on them ever since. I want to organize something similar in my hometown as well.

The buzzing was covered by squeeling and whooping at the public swimming pools. Them pools were swarming with splashing people. In the showers the whole wide variety of female bodies was on show and reminded us all, I think, of how we are different and that's how it needs to be. The city is buzzing and that's how it needs to be.