Löydettyä

Selasin vanhoja vihkoja. Ajatus on joskus juossut. Ehkä kömpelösti, mutta juossut on kuitenkin.

pulska peikko pajuhäntä

karvainen ja lyhyenläntä

tallusteli tahollansa

mietiskeli murheitansa

vailla väkeä vertaistaan

sai kuunnella vain varjoaan

kun kuusenkannolle keikahti

niin nauramatta nukahti

huomisessa heräsi

kokoon karvansa keräsi

ja ilahtui ikihyviksi

kun toverikseen tunnisti

otuksen itsensä kaltaisen

tuon peikon takkutukkaisen

nyt tallustavat tahollansa

karvaiset nuo kaksistansa

tuijotellen taivaankantta

sinisempää sukanvartta

ja joskus kannolle keikatessaan

saa peikkokin pusun poskellensa

kivenkovan kuoren alla

muhii mieli pohtivalla
lävistä eivät luodit, ei liekit
kimpoavat lyöden kipinää

siellä sisässä haarniskan
sykkii sydän kulkijan
hiljaa sykkii, salaisesti
eikä itsestään ilmoita

kuiskien kanssakulkijat
alituiseen arvuuttavat
mikä mahtaa olla miehiään
miksei puhu, ei pukahda

eipä haavoitu haarniskoitu
ei verisesti vahingoitu
siihen on lapsi kasvatettu
puoliansa pitämään

koettaa kuitenkin kurkistella
toisia tarkkaan tirkistellä
lieneekö liiaksi vaaraksi
jos ei kiveä kantaisikaan

pian uuteen uskaltaa
ja rautakuorta raottaa
ihollaan tuntee tuulenpuuskan
ennen tuntemattoman

olostaan teki onnellisen
kulustansa kevyen
kun haarniskansa hylkäsi
ruostumaan rautakuoren

tarvitsen köyttä
ripustaakseni riippumaton
ja tahtoisin jonkun piirtävän
käsivarteeni elämänpuun

kotini kaikuu tyhjyyttään
uuden muuton edessä
sadepisarat ikkunassa eivät lämmitä
kuten hänen kätensä sinun ympärilläsi

hiljaisten vuorten välissä
kivinen tie on kulkea
vuorten, jotka ihmistä eivät
suostu väistämään ja
joiden rosoinen pinta
kivineen kaikkineen
kohoaa korkealle
värittömään taivaaseen ja
raapii naarmuja sen
sileään, viileään pintaan
noilla jyrkillä rinteillä
voi kuulla tuulen laulavan
lauluja karuilta retkiltä
jotka ovat loputtomat


kiivetä voit korkeammalle
aina mutta koskaan huipulle
et pääse, kartalle
on helppo kadota mutta
itsensä kadottaminen
on paljon hankalampaa


huuda, huuda kovempaa
hyppää, anna tuulen kuljettaa
kurkota, tartu kiinni ja
pidä kovaa, päästä irti niin
putoat tyhjyyteen ja
näet mihin se loppuu


joen kuljettamista
vanhoista kelopuista on
rakennettu maja
keskelle syvintä korpea
jonne ei eksy vahingossa
eikä löydä tarkoituksella
mutta jossa asuu joku joka
joskus tahtoi karkuun
maailmalta
sulki silmänsä ja kulki
suuntaan tuntemattomaan

ihmiset ovat
ympäröineet hänet, jonka
sielu huutaa
vapautta jo
vaikka vasta oppi
kuinka kävellään
viettäessään
laatuaikaa
rikkoivat pullonsa ja nyt
hänen ainoa tiensä
käy niiden yli
sirpaleet viiltävät
jalkapohjat verisiksi ja
viattomuuden valuttavat
pienestä pois


vasta äsken olin lapsi hiekkalaatikolla leikkien
haaveammattina eläinlääkäri tai intiaani täysipäiväinen
ihmeisiin uskoin, kuten satuihin, jumaliin ja aikuisiin
järvissä kesäisin, talvisin hangissa peuhattiin

pysähdyn hetkeksi ja huomaan ajan ottaneen
jälleen jättiaskeleen
säälimättä eteenpäin harppoen
se siirtää minut menneeseen
hitaammakseen todistaa
minut päivä päivältä uudestaan

hetkessä tämänhetkisessä elämällä enemmän
olisinko voinut aikaa hidastaa
nyt kysyn, kun tiedän kaiken käyttäneeni

keinutuoli, rapistunut mökki pihamaallaan vanha omenapuu
luovuttaa lehtensä yhden kerrallaan tuuleen, joka nuutuu
kierrettyään maailman ympäri niin monta kertaa
ettei jaksa enää, ei jaksa puhaltaa