Pimeyteen

Lähdön aamuna herään niin aikaisin, ettei väsytäkään vielä. Bussikuski on nyrpeänä, kuten tavallisesti ja pariskunta käytävän toisella puolella varsin haikeissa tunnelmissa. Selätän Pessimisti-Paanasen epäilyt ja ehdin kuin ehdinkin lennolleni.

Herätessäni Oslosta väsymys on saavuttanut minut. Vaellan zombina oikealle portille ja löydän Olan. Hänelläkin on jo ikävä takaisin.

Koneessa takanani istuva äänekäs pikkulapsi tunkeutuu uneeni. Unimaailmassa hän tosin huutaa norjan sijaan englanniksi. Luulen herääväni siihen, että olemme laskeutuneet ja kone on jo pysähdyksissä. Tihrustettuani ulos hetken totean olevani yhä pilvien yllä. Auringon valon voi nähdä oranssina nauhana eteläisessä horisontissa ja pilvien raoista pilkistävät lumihuippuiset vuoret erottaa altamme juuri ja juuri.

Laskeutuessamme Longyearbyeniin vieressäni nukkunut nuorimies herää. ”We are on Svalbard, aren’t we?” Kummastun kysymyksestä. Hän lentää tänne kuulemma kerran kuukaudessa, levyjä soittamaan.

Etelänpuoleisella taivaalla viipyy häivähdys vaaleanpunaista. Olin odottanut täyttä pimeyttä. Tätä ei kuulemma ole nähty yhteentoista vuoteen. Kotona vastassa on lämpimiä halauksia ja odotettua postia. Puran tavarani ehkä ennätysvauhtia ja teen komerostani kotoisan.

Unirytmi ei ainakaan oikene päivänvalon puuttuessa ja öitä ulkona kukkumalla. Paluu kuntosalille tuntuu hyvältä toisin kuin ruokakaupan hinnat, jotka yllättävät jälleen. Kuulumisia on vaihdettavana paljon ja matka kylältä kotiin ihanan lyhyt.

(c) Kristian Jaldemark

---

In the morning of my departure, I wake up too early to be tired. The bus driver seems sour, as usual, and a couple on the other side of the bus is having a wistful ride. I make my flight, unlike my pessimistic friend, Paananen, suspected.

As I wake up in Oslo, tiredness has reached me. I wander to the right gate like a zombie and find Ola. He has been longing to get back too.

A loud kid sitting behind me in the plane intrudes my dream. In the dream world, however, she is yelling in English instead of Norwegian. I wake up thinking we have already landed and the plane isn't moving anymore. After peering out for a minute I figure out we're still above the clouds. The sunlight can be seen as an orange belt in the southern horizon, while the snow covered mountains below are barely visible through the clouds.

The young man sleeping next to me wakes up as we land in Longyearbyen. "We are on Svalbard, aren't we?" His question confuses me. He flies up here once a month to play.

The southern sky is coloured in faint pink. I had been expecting total darkness. From what I hear, this phenomena has not been seen in eleven years. There are warm hugs and awaited mail welcoming me home. I unpack my stuff surprisingly fast and make my closet cozy.

My obscure rhythm of sleep is obviously not corrected by the lack of daylight and me hanging out in bars until late at night. Returning to the gym feels good, unlike the prizes of the grocery store, which surprise me over and over again. There's a lot of catching up to do and the walk home from city center is nice and short.

(c) Nattsnakk fra Longyearbyen