"Mutta miks joku muuttais Helsingistä Lappiin?"
Siinä kysymys, jonka olen kuullut jo kovin useaan otteeseen. Nimenomaan suomen kielellä. Kun ulkomaalaiselle turistille kertoo olevansa alunperin kotoisin Etelä-Suomesta, tämä toteaa, ettei ihmettele lainkaan, miksi joku haluaisi asua täällä kauniissa Pohjoisessa. Siis jos tykkää äärimmäisestä kylmyydestä.
Muuttaessani Pohjoiseen jätin taakseni ison kasan ystäviä. Sellaisia ihmisiä, joiden kanssa saa olla juuri sitä mitä on ja nauraa asioille, joille ei ehkä oikeasti saisi. Sellaisia, joille ei koskaan tarvitse soittaa etukäteen, että on tulossa käymään, paitsi pihasta, että nakkaatko mulle avaimet. Sellaisia, joiden jääkaapista saa aina syödä ja joiden kanssa voi käydä pelaamassa jalkapalloa, vaikka olisikin siinä maailman huonoin. Jätin taakseni Opastinsillan ongelmakommuunin, jossa edelleen vietetään lautapeli-iltoja ja istutaan parvekkeella Eläketurvakeskuksen kyltin valkeassa hohteessa.
No en minä teitä mihinkään ole jättänyt, ainahan te löydytte sydämestä. Ja ajatuksista. Mutta potkupalloporukka joutuu pärjäämään ilman minua - niin vaikeaa kuin se varmasti onkin. Usein ikävöin sitä, että voin vain hypätä pyörän selkään, tai vaikka junaan, ja ilmaantua jonkun sohvalle höpöttelemään kissavideoista, töistä, maailmanlopusta, ihastuksista tai ihan mistä vaan. Ikävöin spontaaniutta ja lämmintä yhteisöllisyyttä. Ja tietysti ystävyyskommuunivierailuja Tampereen Teiskontien siivouskomeroon.
Miksi minä sitten olen täällä, enkä siellä? En ihan tiedä itsekään. Sen tiedän, miksi lähdin. Samasta syystä, kuin olen lähtenyt kaikkina muinakin kertoina. En ole osannut olla paikallani. En ole osannut jäädä. Jääminen on tarkoittanut pysähtymistä, jotain lopullista, suurta päätöstä, vakiintumista. Se on pelottanut ja ahdistanut. Ja niin olen aina lähtenyt. Palannut taas hetkeksi seuraava suunnitelma mielessäni jo kehkeytyen ja lähtenyt sitten uudestaan. Niin palasin Huippuvuorilta, mutta lähdin Lappiin.
Nyt minusta ei tunnu siltä, että haluaisin lähteä. Vaikka töissä on joskus niin rankkaa, että tekisi mieli heittää itkupotkuraivareiksi ja vaikka joskus on niin kova ikävä, että itkettää, niin minun on silti hyvä olla. Toki maailmassa on edelleen tuhatmiljoona paikkaa, jotka haluan nähdä ja miljoonamiljardia asiaa, jotka haluan kokea, mutta juuri nyt ei kiire kutita kantapäitä. Koiria ulkoiluttaessani kuljen asumattomana seisovan punaisen torpan ohi ja mietin, että tuollaiseen mökkiin voisin kodin laittaa. Laittaisin tulet takkaan, villasukat jalkaan ja tuijottelisin ikkunasta seinäkellon tikitystä kuunnellen. Sitten ottaisin ponin pihasta, kiipeäisin sen paljaaseen selkään ja lähtisin samoilemaan pitkin polkuja, jotka niin hyvin jo tunnen. Sellaistakin elämää voisin elää. Vakiintunutta. Arkista. Ajatus ei ahdista.
Niin monen täällä asuvan olen kuullut sanovan, että täällä on ihmisen hyvä olla. Mietin sitä usein katsoessani vieressä kohoavaa tunturia. En tiedä miksi, mutta sanat tuntuvat todelta.
Siinä kysymys, jonka olen kuullut jo kovin useaan otteeseen. Nimenomaan suomen kielellä. Kun ulkomaalaiselle turistille kertoo olevansa alunperin kotoisin Etelä-Suomesta, tämä toteaa, ettei ihmettele lainkaan, miksi joku haluaisi asua täällä kauniissa Pohjoisessa. Siis jos tykkää äärimmäisestä kylmyydestä.
Muuttaessani Pohjoiseen jätin taakseni ison kasan ystäviä. Sellaisia ihmisiä, joiden kanssa saa olla juuri sitä mitä on ja nauraa asioille, joille ei ehkä oikeasti saisi. Sellaisia, joille ei koskaan tarvitse soittaa etukäteen, että on tulossa käymään, paitsi pihasta, että nakkaatko mulle avaimet. Sellaisia, joiden jääkaapista saa aina syödä ja joiden kanssa voi käydä pelaamassa jalkapalloa, vaikka olisikin siinä maailman huonoin. Jätin taakseni Opastinsillan ongelmakommuunin, jossa edelleen vietetään lautapeli-iltoja ja istutaan parvekkeella Eläketurvakeskuksen kyltin valkeassa hohteessa.
No en minä teitä mihinkään ole jättänyt, ainahan te löydytte sydämestä. Ja ajatuksista. Mutta potkupalloporukka joutuu pärjäämään ilman minua - niin vaikeaa kuin se varmasti onkin. Usein ikävöin sitä, että voin vain hypätä pyörän selkään, tai vaikka junaan, ja ilmaantua jonkun sohvalle höpöttelemään kissavideoista, töistä, maailmanlopusta, ihastuksista tai ihan mistä vaan. Ikävöin spontaaniutta ja lämmintä yhteisöllisyyttä. Ja tietysti ystävyyskommuunivierailuja Tampereen Teiskontien siivouskomeroon.
Miksi minä sitten olen täällä, enkä siellä? En ihan tiedä itsekään. Sen tiedän, miksi lähdin. Samasta syystä, kuin olen lähtenyt kaikkina muinakin kertoina. En ole osannut olla paikallani. En ole osannut jäädä. Jääminen on tarkoittanut pysähtymistä, jotain lopullista, suurta päätöstä, vakiintumista. Se on pelottanut ja ahdistanut. Ja niin olen aina lähtenyt. Palannut taas hetkeksi seuraava suunnitelma mielessäni jo kehkeytyen ja lähtenyt sitten uudestaan. Niin palasin Huippuvuorilta, mutta lähdin Lappiin.
Nyt minusta ei tunnu siltä, että haluaisin lähteä. Vaikka töissä on joskus niin rankkaa, että tekisi mieli heittää itkupotkuraivareiksi ja vaikka joskus on niin kova ikävä, että itkettää, niin minun on silti hyvä olla. Toki maailmassa on edelleen tuhatmiljoona paikkaa, jotka haluan nähdä ja miljoonamiljardia asiaa, jotka haluan kokea, mutta juuri nyt ei kiire kutita kantapäitä. Koiria ulkoiluttaessani kuljen asumattomana seisovan punaisen torpan ohi ja mietin, että tuollaiseen mökkiin voisin kodin laittaa. Laittaisin tulet takkaan, villasukat jalkaan ja tuijottelisin ikkunasta seinäkellon tikitystä kuunnellen. Sitten ottaisin ponin pihasta, kiipeäisin sen paljaaseen selkään ja lähtisin samoilemaan pitkin polkuja, jotka niin hyvin jo tunnen. Sellaistakin elämää voisin elää. Vakiintunutta. Arkista. Ajatus ei ahdista.
Niin monen täällä asuvan olen kuullut sanovan, että täällä on ihmisen hyvä olla. Mietin sitä usein katsoessani vieressä kohoavaa tunturia. En tiedä miksi, mutta sanat tuntuvat todelta.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kerro.