Poluilla

Elämä tuntuu naurusta kramppaavina poskina, kun pyyhin kyynelten levittämää ripsiväriä silmien alta. Se tuntuu basson vavahduksina rintakehässä ja tanssimisesta turtuneina jalkapohjina. Elämä tuntuu löylynä iholla ja kivinä paljaitten jalkojen alla. Se tuntuu kipristelynä lantionpohjassa, hyrinänä ja hymisevänä. Elämä tuntuu hengästymisenä ja uupuneena, kaikkensa antaneena kehona. Se tuntuu väreinä selkärangan vierillä ja rintakehässä aivan, kuin joku pyrkisi sieltä pois. Elämä tuntuu lohduttomana, loputtomana itkuna, joka alkaa uudestaan heti, kun mielen hallinta tai harhautus pettää. Se tuntuu laukan askeleina ja viehättävänä vaikutelmana vapaudesta. Elämä tuntuu saapuvan unen raukeutena. Se tuntuu hiuksien silittelynä ja käteen tarttuvana kätenä. Elämä tuntuu varpaana, joka iskeytyy huonekaluun ja kirvoittaa kiroamaan. Se tuntuu aamukasteesta kosteana nurmena ja lumen alta sulavan metsän tuoksuna. Elämä tuntuu ihona ihoa vasten. Se tuntuu tuulena, joka tunkeutuu vaatteiden läpi ja v...

05.12.2023 Hukuin elämään. Tai ei, en sen vivahteikkaassa ja eloisassa muodossa, vaan arkeen. En yksitoikkoiseen itseään toistavaan, vaan hektiseen arkeen. Sellaiseen, mihin sotkeutuu se, jonka halu tehdä ja toteuttaa on ristiriidassa kellojen mittaaman ajan ja kehon tarvitseman energian kanssa. Vastuuntunnosta pitäisi luopua ja hyväksyä keskeneräisyys, mutta miten? Sano miten. Kaikkien käsiin kasaantuneiden lankojen lisäksi sydämestä kasvaa kultainen lanka, se kaikkein tärkein, vanhemmuuden lanka. Se, joka nykii ja - onnekseni - pakottaa pysähtymään hetkeen, istumaan alas ja nimeämään kirjan sivuilta osoitettuja eläimiä. Matkimme niiden ääniä yhdessä ja pieni osaa jo monta, ainakin lehmän, lampaan, koiran, kissan, hevosen, kanan ja possun. Vaikka ainahan olen osannut pysähtyä, joskin ehkä vain hetkeksi. Luonto ja sen hämmästyttävä kauneus kykenevät vangitsemaan vaeltavan mielen ja tuomaan sen siihen, missä keho on ja kaikki yhdistyy. Mutta siksikin on taas sännättävä liikkeelle. Huoli...