Siirry pääsisältöön

Kanssamatkustaja

Askartelen "BELFAST please" -kylttiä keittiönpöydän ääressä, kun Isa käy herättämässä lapset minua hyvästelemään. Juttelemme liftaamisesta, enkä meinaa päästä lähtemään millään. En haluaisikaan. Tämä paikka alkoi juuri tuntua oikealta kodilta ja perhe oikealta perheeltä. Pakkaan tavarani autoon ja Siog antaa minulle läksiäislahjoiksi sydämen ja leppäkertun, Saoirse vihreän napin takkuihin ommeltavaksi ja Oisin huilusoolon. Matkalla soi taas Tracy Chapman ja minua melkein itkettää. Isa jättää minut kyltteineni ja rinkkoineni tienvarteen Belcoon. "You know where we are, if you ever wanna come back."


Vain parin minuutin jälkeen harmaatukkainen mies poimii minut kyytiin. Hän on menossa vanhempiensa luo neljänkymmenen mailin päähän Belfastista. Hän kertoo matkastaan Tanskaan, serkustaan, joka hävisi melkein kolmekymmentätuhatta puntaa huonossa hevoskaupassa ja toisesta, joka sai sakot talutettuaan polkupyörää liian vahvassa humalassa. Kylässä, jonka nimeä en muista, joudun odottelemaan kyytiä pisimpään tähän mennessä: puolisen tuntia jopa. "I don't usually pick up hitch-hikers, but it's too cold to be standing out there today." Pukumies tekee kuulemma pomon hommia ja on tänään päättänyt lähteä aikaisemmin töistä. Hän puhuu vieläkin uutisotsikoissa keikkuvasta hevosenlihatapauksesta ja siitä, miten hänen äitinsä on kirjoittanut poikansa nimen, Alistair, väärin koko tämän elämän ajan. Mies heittäytyy ystävälliseksi ja poikkeaa reitiltään viedäkseen minut kohteeseeni Belfastin yliopistolle.

Löydän isäntäni, Piercen, jolla on Elviksen silmät. Enkä puhu Presleystä, vaan siitä ainoasta Elvis-nimisestä miehestä, jonka minä olen tavannut. Vartin kotimatkalla hän kertoilee reissailuistaan ympäri Eurooppaa ja helpexchangesta, johon haluan ehdottomasti tutustua paremmin. Pierce jakaa kolmen makuuhuoneen asuntonsa tällä hetkellä tsekkiläisen pariskunnan kanssa. Kämppä on siisti, kotoisa ja ennen kaikkea lämmin! Tsekkiläispoika oli joskus liftannut Suomen halki ja Norjan puolta takaisin.

Varaan itselleni lipun huomiselle iltapäivälle Belfastin keskustasta Glasgowiin saakka. Kaksi bussia ja lautta kolmellakymmenellä punnalla on minusta varsin kohtuullista. Sitten Pierce toimii turistioppaanani kierrättäen minua ympäri keskustaa ja johdattaen meidät lopulta ostoskeskuksesta kohoavaan lasikupoliin, josta voimme ihailla kaupunkia yläilmoista käsin. Belfast on kuulemma kasvanut, mutta myös rauhoittunut paljon viimeisten kahden vuosikymmenen aikana. Toki täällä mellakoidaan silloin tällöin vieläkin, mutta huomattavasti harvemmin ja pienemmässä mittakaavassa. Kaupungilla on muuten myös oma jääkiekkojoukkue - joka tosin koostuu yksinomaa kanadalaisista. Kupolissa päivystävä oikea opas tulee kertomaan minulle belfastilaisten olevan hyvin ystävällistä ja ennen kaikkea luonnostaan kerrassaan käsittämättömän hyvännäköistä porukkaa.

Hortoiltuamme kaupungissa riittävän kauan painumme kahvilaan, jossa kokoontuu tänään paikallinen language exchange -ryhmä. Seuraamme liittyy ensin Piercen tyttöystävä, Beverly ja sitten unkarilainen nainen, joka harjoittaa valokuvausta iPhonella. Ihmisiä alkaa valua paikalle enemmänkin ja lopulta joukko kasvaa noin 30-henkiseksi. Chicagosta kotoisin oleva, lain parissa työskentelevä Shannon on tullut harjoittelemaan espanjaa ja haluaa oppia laskemaan kymmeneen sekä suomeksi että ruotsiksi. Vieressäni istuva italialainen mies on käynyt yli kolmessakymmenessä maassa ja suosittelee minulle jotakin ranskalaista pikkukylää, jonka nimi pakenee mielestäni alle kahdessa minuutissa. Tutunoloinen paikallinen tyttö vietti viime vuoden Espanjassa ja ylistää Glasgowta kaupunkina. Eleonora on Italiasta, vietti vuoden Erasmus-vaihdossa täällä ja tapasi pojan, jonka luona on nyt käymässä. Harmikseni suloinen, nappisilmäinen espanjalaispoika tulee esittäytymään minulle vasta kun olemme juuri lähdössä. Hän on menossa Suomeen joko kahdeksi viikoksi tai kahden viikon kuluttua. En saa varmuutta asiaan. Kello on yhdentoista, kun palaamme kotiin ja minä iloitsen siitä, että huominen bussini lähtee vasta kello 14:30 eikä aamukuudelta.

Tarjottuaan minulle aamiaissmoothien ja teetä isäntäni lähtee vapaaehtoishommiinsa viljelypalstalle kaupungin toiselle laidalle. Minä jään kursimaan jälleen kerran revennyttä takkiani kasaan, ennen kuin sidon periksi antaneet ja purkautumaan pyrkivät vaelluskenkäni kovettuneisiin jalkoihini, heitän epäilyttävän kevyeltä tuntuvan rinkkani selkääni ja painun matkoihini. Kuljen hitaasti, enkä edes eksy. Pari ylimääräistä tuntia linja-autoasemalla hujahtavat ohi nopeasti päiväkirjaa päivitellessä. Bussijonossa tapaan Ericin, joka on kotoisin Etelä-Carolinasta ja myös matkalla Glasgowhun. Hän on reppureissannut Hollannissa, Ranskassa, Englannissa ja Irlannissa viimeiset kolme viikkoa hostelleissa yöpyen. Suunnitelmissa baarimikon ammatissa toimivalla nuorella miehellä on mm. Irlannin ympäri vaeltaminen ja reissu Yhdysvaltain halki. "So where in the States do You live?"

Lauttaan mennessä on kuin olisi lentokentällä. Lähettäessäni laukkujani läpivalaisupömpeliin tulen varsin tietoiseksi veitsestä taskussani. Rajapoliisi on ystävällinen mies, joka taitavasti naamioi haastatteluni rennoksi keskusteluksi. Muiden matkustajien vain valuessa ohitse, minä joudu täyttämään lippulappusia, kertomaan reissustani ja tulevaisuudensuunnitelmistani. En tiedä mistä minua taas epäillään. Huumeista? Kommunismista? Kiitos, nyt hukkasin uuden tuttavuutenikin. Eric kuitenkin löytää minut jonkin ajan kuluttua ja liittyy seuraani jälleen. Hän ei kuulemma pidä lapsista lainkaan ja lattialla mönkivä vauva herättää hänessä lähinnä kauhunväristyksiä. "It's approaching you! Don't make eye-contact!"

Löydämme oikeaan bussiin, jonka liikkeelle lähtiessä harmittelemme sitä, miten pimeys peittää kaiken nähtävän ympäriltämme. "Look, the stars are out!" Eric päättää pidentää reissuaan ainakin muutamalla päivällä ja antaa minulle lahjaksi juuri lukemansa kirjan.  Se kertoo miehestä, joka liftasi Irlannin ympäri jääkaapin kanssa ja hän tuhertaa minulle omistuskirjoituksen etusivulle. Bussissa on aivan liian kuuma, mutta matka sujuu varsin nopeasti ja me sovimme tapaavamme uudestaan Edinburgissa.

Monica on minua vastassa ja suomen puhuminen tuntuu samaan aikaan sekä kovin kummalliselta että ihanalta. Illan aikana ehditään läpikäydä kaikenmoiset merkittävät ja merkityksettömätkin asiat. On ihanaa olla täällä.

Kommentit