Päivät Galwayssa sujuvat lupsakasti, mutta reipasta tahtia. Kämpän viides asukas, Eamonn, on kiehtovalla tavalla outo ja näyttää sitäpaitsi ylikasvaneelta hobitilta. "Sorry, I thought you were someone I know and it would be OK to do this weird wave at you." Kävelen kotiin merenrantaa myötäilevää maisemareittiä pitkin tihkusateesta huolimatta ja vietän iltaa tuttujen seurassa pubissa. Heidän mielestään näytän islantilaiselta tai grönlantilaiselta. "It's that eye-thing you've got going on. You have interesting features. And it's definitely a compliment!"
Pitkäksi venähtänyt ilta tuhoaa seuraavan päivän turistinleikkimissuunnitelmat, mutta onnistun kuin onnistunkin osallistumaan opastetulle bussiajelukierrokselle Burrenin alueelle ja Cliffs of Moherille. Kiviset kukkulat näyttävät kaukaa kuivilta ja karuilta, mutta kävelykierroksen oppaamme osoittaa niiden olevan varsin hyvä ravinnonlähde karjalle talvisin. Opas asuu perinteisellä maatilalla, jota hänen sukunsa on asuttanut viimeisten kolmensadan vuoden ajan. He kasvattavat lihakarjaa ja lehmien tuoksu on kotoisa. Kiipeämme "vuorenrinnettä" mutaista polkua pitkin ja tuulta uhmaten. Polun päässä on keijupuu, joka toimii yhteytenä ihmisten ja keijujen maailman välillä. "So if you have a problem, tie something on the tree and leave your problem with it." Opas kertoo asuneensa Alaskassa joskus ja bussikuskimme puolestaan ihailee rekkakuskeja jäällä.
Ajelemme hurmaavien, kesällä enemmän elämää sykkivien pikkukylien läpi ja seuraamamme tie on kapea ja mutkainen. Moherin kalliot ovat vaikuttava näky, mutta kylmä ja kostea ilma ajavat minut sisään visitors centeriin tutustumaan niihin paremmin. Kotimatkalla pysähdymme lounaalle pubiin. Meriveden taatusti matala lämpötila ei näytä haittaavan innokkaimpia surffareita. Postikortteja myyvä poika, joka ei tahdo minun oikaisuyrityksistäni huolimatta maksavan koko läjästä ilostuttaa.
Lupaan tarjota tuopin viimeisen euronsa ruokakauppaan tuhlanneelle Bobille pubissa, jossa käymättä en kuulemma saisi lähteä kaupungista. Astuessani sisään O'Connors Pubiin ymmärrän, miksi Bob kutsui sitä aikuisten ihmemaaksi. Erehdyn paljastamaan baarimikolle, etten pidä oluista ollenkaan ja hän käskee minut pihalle. Ei onneksi tosissaan. Kai. Me juttelemme Bobin kanssa tekstiviestikielestä, loppumisuhan alla olevasta heliumista ja ruotsalaisesta sushista.
Bobin huoneen takan lämpö houkuttelee meidät kaikki kokoontumaan sen ympärille ja myös Eamonn liittyy seuraamme. Hän on muusikko, instrumentteinaan piano ja kitara. Hän puhuu siitä, miten yksinkertaista musiikki on ja miten se muuttuu jatkuvasti entistä yksinkertaisemmaksi. "A retarded monkey could play that stuff with two fingers." Hobitinnäköinen poika ei soita, koska nauttisi siitä, vaan koska siitä maksetaan rahaa. Hän nauttii vain ollessaan tekemättä yhtään mitään, mutta hänen omatuntonsa ei salli moista. Isänsä on kuulemma samanlainen. Minusta tilanne kuulostaa surulliselta ja kysyn, eikö hän usko, että olisi mahdollista löytää jotakin, minkä tekemisestä hän nauttisi. "I spent a lot of time trying to find out how to be comfortable being myself. Now that I am, maybe I can start thinking about that." Kirjoittelen postikortteja muiden poistuttua tupakoimaan, kun Eamonn ilmestyy takaisin. Hänen soittaessaan ukuleleä ja laulaessaan Spiderman-roskakorista mietin, olenkohan enää hereillä lainkaan. Kun kaikki muut ovat painuneet untenmaille, me olemme Bobin kanssa vielä ylhäällä pohtimassa kulttuurien yhteen sulautumista ja sen hyviä ja huonoja puolia. Voiko sitä enää estää? Miten? Vai pitäisikö edes voida?
Näen unta, etta myöhästyn bussistani, joten en aio antaa sen tapahtua oikeassa elämässä. Halailen heipat Bobille, Ingelalle ja Darrenille. Pidän heistä kovasti, olisinpa voinut jäädä pidemmäksi aikaa. Erikan käyn hyvästelemässä hänen töissään ja olen linja-autoasemalla hyvissä ajoissa. Hyväuskoisena hölmönä luulen pääseväni yhdellä kyydillä perille saakka. Kuski onneksi tietää meitä olevan olemassa ja tulee ystävällisesti kertomaan, että minun olisi nyt aika ulostautua tästä kyseisestä kulkuvälineestä. Jo neuvoa noudatettuani tajuan jättäneeni lippuni roskieni kanssa paperipussiin penkille, jolla olin istunut. Pelastan itseni isolta mielipahalta ehtimällä hakemaan roskani juuri ennen bussin lähtöä. "Aivo kasaan nyt, Mikkola!" Kuvittelen Paanasen lyömään minulle jäykän käsivarteen ja voin todella melkein tuntea kivun.
Loppumatkasta epäilys alkaa nakertaa korvieni väliä. Olikohan minun kuitenkaan tarkoitus mennä aivan Enniskilleen asti? Vaiennan äänen päässäni. Missäs muuallakaan minun muka pitäisi olla? Saavuttuani Enniskilleen soitan "emännälleni" ja kappas vain, nuriseva ääni takaraivossani oli ollut aivan oikeassa. "You were supposed to hop off in Blacklion half an hour ago." Loistavaa, Mikkola, kerrassaan loistavaa. Ensivaikutelmaskaalalla en taida aivan yltää vesivahingon aiheuttamisen kanssa samalle tasolle, mutta aika korkealle tällä jo päästään. Saan ohjeet painua pubiin kyytiä odottelemaan ja teen työtä käskettyä ihan oikeaan pubiin jopa löytäen. Isa poimii minut sieltä teekupin äärestä. Hän oli tullut Italiasta Irlantiin kaksikymmentäviisi vuotta sitten matkustamaan, tavannut lastensa isän ja jäänyt pysyvästi. Lapsista vanhin on kuulemma tyypillinen teini-ikäinen tyttö hyvine ja huonoine päivineen sekä alati muuttuvine mielineen. Keskimmäisellä pojalla hän epäilee olevan jonkinlaisen keskittymishäiriön. Pojan toinen nimi on Konflikti. Nuorimman nimi tarkoittaa keijua ja hän on yleensä ilmeisesti varsin suloinen tapaus.
Pihaan saavuttuamme minua tervehtii ensin kaksi koiraa. Raahaan tavarani asuntovaunuun, joka olisi kotini seuraavien kahden viikon ajan. Ilta vierähtää nopeasti illallisen ja jutustelun merkeissä. Tässä perheessä ei syödä lihaa lainkaan. Talo on kotoisa ja eloisa, lapset puheliaita. Nuorin kehaisee tukkaani. Isa kertoo harjoittamastaan enkeliterapiasta. Hänellä on ollut WWOOFfareita viimeisten viidentoista vuoden ajan, joita ennen hän teki paljon vapaaehtoistöitä itse. Andy on kasvanut Lontoossa, josta hän muutti Walesin kautta Irlantiin parempien maanviljelymahdollisuuksien perässä. Hän tuntuu tietävän asioista paljon ja lukee Kalevalan englanninkielistä käännöstä. Iltayhdeksän ei ole liian myöhäinen aika leipoa kakkua tai leipää ja minun on helppo uppoutua kelttiläisestä taiteesta kertovaan kirjaan. Kello on yli puolenyön kun pääsemme maistamaan tuoretta omenavadelmapiirakkaa ja sitten tyytyväisinä nukkumaan. Minun asuntovaununi on lämpimämpi, kuin yksikään asunto, jossa olen täällä tähän mennessä yöpynyt. Ah autuutta!
Ajelemme hurmaavien, kesällä enemmän elämää sykkivien pikkukylien läpi ja seuraamamme tie on kapea ja mutkainen. Moherin kalliot ovat vaikuttava näky, mutta kylmä ja kostea ilma ajavat minut sisään visitors centeriin tutustumaan niihin paremmin. Kotimatkalla pysähdymme lounaalle pubiin. Meriveden taatusti matala lämpötila ei näytä haittaavan innokkaimpia surffareita. Postikortteja myyvä poika, joka ei tahdo minun oikaisuyrityksistäni huolimatta maksavan koko läjästä ilostuttaa.
Lupaan tarjota tuopin viimeisen euronsa ruokakauppaan tuhlanneelle Bobille pubissa, jossa käymättä en kuulemma saisi lähteä kaupungista. Astuessani sisään O'Connors Pubiin ymmärrän, miksi Bob kutsui sitä aikuisten ihmemaaksi. Erehdyn paljastamaan baarimikolle, etten pidä oluista ollenkaan ja hän käskee minut pihalle. Ei onneksi tosissaan. Kai. Me juttelemme Bobin kanssa tekstiviestikielestä, loppumisuhan alla olevasta heliumista ja ruotsalaisesta sushista.
Bobin huoneen takan lämpö houkuttelee meidät kaikki kokoontumaan sen ympärille ja myös Eamonn liittyy seuraamme. Hän on muusikko, instrumentteinaan piano ja kitara. Hän puhuu siitä, miten yksinkertaista musiikki on ja miten se muuttuu jatkuvasti entistä yksinkertaisemmaksi. "A retarded monkey could play that stuff with two fingers." Hobitinnäköinen poika ei soita, koska nauttisi siitä, vaan koska siitä maksetaan rahaa. Hän nauttii vain ollessaan tekemättä yhtään mitään, mutta hänen omatuntonsa ei salli moista. Isänsä on kuulemma samanlainen. Minusta tilanne kuulostaa surulliselta ja kysyn, eikö hän usko, että olisi mahdollista löytää jotakin, minkä tekemisestä hän nauttisi. "I spent a lot of time trying to find out how to be comfortable being myself. Now that I am, maybe I can start thinking about that." Kirjoittelen postikortteja muiden poistuttua tupakoimaan, kun Eamonn ilmestyy takaisin. Hänen soittaessaan ukuleleä ja laulaessaan Spiderman-roskakorista mietin, olenkohan enää hereillä lainkaan. Kun kaikki muut ovat painuneet untenmaille, me olemme Bobin kanssa vielä ylhäällä pohtimassa kulttuurien yhteen sulautumista ja sen hyviä ja huonoja puolia. Voiko sitä enää estää? Miten? Vai pitäisikö edes voida?
Näen unta, etta myöhästyn bussistani, joten en aio antaa sen tapahtua oikeassa elämässä. Halailen heipat Bobille, Ingelalle ja Darrenille. Pidän heistä kovasti, olisinpa voinut jäädä pidemmäksi aikaa. Erikan käyn hyvästelemässä hänen töissään ja olen linja-autoasemalla hyvissä ajoissa. Hyväuskoisena hölmönä luulen pääseväni yhdellä kyydillä perille saakka. Kuski onneksi tietää meitä olevan olemassa ja tulee ystävällisesti kertomaan, että minun olisi nyt aika ulostautua tästä kyseisestä kulkuvälineestä. Jo neuvoa noudatettuani tajuan jättäneeni lippuni roskieni kanssa paperipussiin penkille, jolla olin istunut. Pelastan itseni isolta mielipahalta ehtimällä hakemaan roskani juuri ennen bussin lähtöä. "Aivo kasaan nyt, Mikkola!" Kuvittelen Paanasen lyömään minulle jäykän käsivarteen ja voin todella melkein tuntea kivun.
Loppumatkasta epäilys alkaa nakertaa korvieni väliä. Olikohan minun kuitenkaan tarkoitus mennä aivan Enniskilleen asti? Vaiennan äänen päässäni. Missäs muuallakaan minun muka pitäisi olla? Saavuttuani Enniskilleen soitan "emännälleni" ja kappas vain, nuriseva ääni takaraivossani oli ollut aivan oikeassa. "You were supposed to hop off in Blacklion half an hour ago." Loistavaa, Mikkola, kerrassaan loistavaa. Ensivaikutelmaskaalalla en taida aivan yltää vesivahingon aiheuttamisen kanssa samalle tasolle, mutta aika korkealle tällä jo päästään. Saan ohjeet painua pubiin kyytiä odottelemaan ja teen työtä käskettyä ihan oikeaan pubiin jopa löytäen. Isa poimii minut sieltä teekupin äärestä. Hän oli tullut Italiasta Irlantiin kaksikymmentäviisi vuotta sitten matkustamaan, tavannut lastensa isän ja jäänyt pysyvästi. Lapsista vanhin on kuulemma tyypillinen teini-ikäinen tyttö hyvine ja huonoine päivineen sekä alati muuttuvine mielineen. Keskimmäisellä pojalla hän epäilee olevan jonkinlaisen keskittymishäiriön. Pojan toinen nimi on Konflikti. Nuorimman nimi tarkoittaa keijua ja hän on yleensä ilmeisesti varsin suloinen tapaus.
Pihaan saavuttuamme minua tervehtii ensin kaksi koiraa. Raahaan tavarani asuntovaunuun, joka olisi kotini seuraavien kahden viikon ajan. Ilta vierähtää nopeasti illallisen ja jutustelun merkeissä. Tässä perheessä ei syödä lihaa lainkaan. Talo on kotoisa ja eloisa, lapset puheliaita. Nuorin kehaisee tukkaani. Isa kertoo harjoittamastaan enkeliterapiasta. Hänellä on ollut WWOOFfareita viimeisten viidentoista vuoden ajan, joita ennen hän teki paljon vapaaehtoistöitä itse. Andy on kasvanut Lontoossa, josta hän muutti Walesin kautta Irlantiin parempien maanviljelymahdollisuuksien perässä. Hän tuntuu tietävän asioista paljon ja lukee Kalevalan englanninkielistä käännöstä. Iltayhdeksän ei ole liian myöhäinen aika leipoa kakkua tai leipää ja minun on helppo uppoutua kelttiläisestä taiteesta kertovaan kirjaan. Kello on yli puolenyön kun pääsemme maistamaan tuoretta omenavadelmapiirakkaa ja sitten tyytyväisinä nukkumaan. Minun asuntovaununi on lämpimämpi, kuin yksikään asunto, jossa olen täällä tähän mennessä yöpynyt. Ah autuutta!
Hei! Ajattelin paljastaa itseni ja myöntää lukevani tätä blogia. Löysin tämän ihan sattumalta! Olet niin aito, älykäs, pohtiva ja mielenkiintoinen ihminen. Onnea matkallesi!
VastaaPoistaTerveisin Juuli (Luomajärvi kesä 2010 ;))