Mustana.

Taakse jääneessä kesässä ehti tapahtua paljon. Nyt olen taas astunut epätodellisuustunneliin. Olen lähdössä, mutta minua ei itketä. Mieleni on muualla. Herään koneen pudottaessa korkeutta äänekkäästi rämisten. Ehdin nähdä vilauksen vuorenrinnettä ja jäätikköä, kunnes olemmekin jo maassa.

Hikoilen kaikkien kantamusteni alla mereltä käyvästä kylmästä viimasta huolimatta. Minun ei tarvitse kuin kävellä lentokentän parkkipaikan halki, taiteilla rinne alas ja olen leirintäalueella. Ehdin luulla, etten löytäisi minulle luvattua telttaa ja kiroan. Alkujaan saksalainen poika pelastaa minut pinteestä ensimmäisen kerran ojentamalla teltan juuri sieltä, mistä minulle oli etukäteen kerrottu sen löytyvän. Hän on täällä kesätöissä oppaana.

Teltta on kovin erilainen kuin aiemmin käyttämäni, enkä millään keksi kuinka se toimii. Tuskailen sen kimpussa kohmeisin sormin, kunnes pelastajani saapuu toistamiseen. "Do you need help?" Olen ylitsevuotavaisen kiitollinen. Pojat olivat kuulemma naureskelleet minulle keittiön ikkunasta, enkä yhtään ihmettele. Olen ollut aivan väärillä jäljillä teltan kasauksen suhteen. Nyt se tekee järkeä.

Vasta lähtiessäni hammaspesulle tajuan seisahtaa ja avata silmäni kunnolla. Ei ole suuntaa, johon katsellessani en näkisi vuorenhuippuja. Merikaistale edessäni on harmaa ja rauhaisa. Olen aivan toisessa maailmassa, kuin mistä aamulla lähdin.

Hengitys höyryää ja öinen sade on kastellut telttakankaan ulkopinnan. Kehoni on viileydestä jäykistynyt ja mieleni epätodellisuudentunteen sumentama. Tuntemattomalta saatu tee pelastaa kohmeisen aamuni. Puen takin alle kaksi villapaitaa, kaivan pipon sekä lapaset esiin ja lähden kävelemään suuntaan, jossa arvelen kaupungin olevan. Pieni islanninhevoslauma tienvarressa lämmittää mieltä, sillä luulin, ettei näiltä saarilta löytyisi yhtäkään kavioeläintä. Matkaa on viiden kilometrin verran ja tavoistani poiketen löydän lähes suorinta reittiä perille. Ei sillä, että minulla olisi ollut juuri mahdollisuuksia eksyäkään.

Aurinko tulee esiin juuri parahiksi saapuessani Longyearbyeniin. Melko tiiviisti rakennettu kylä sijaitsee laaksossa, jonka läpi virtaava joki lienee lumien sulamisen aikaan varsin vuolas. Värikkäät puutalot näyttävät kotoisilta tämän minulle ennennäkemättömän karuuden keskellä. Löydän kirjaston ja lainaan Ronja Røverdatterin. Hoitelen asioita epämääräisellä menestyksellä ja kaikessa rauhassa. Uskon viihtyväni täällä.

Taaperran takaisin leirintäalueelle ja ensimmäisenä minua on vastassa juuri saarelle saapunut Stian. Hänkin on täällä ensimmäistä kertaa ja pakahtumaisillaan innosta. Hänen jälkeensä tapaan Arnen ja Annikenin, joista jälkimmäisen kanssa jakaisin pikkuruisen telttani seuraavien kahden viikon ajan. Huoleni omasta kokemattomuudestani ja muiden joukkoon sopimattomuudestani huomaan olleen täysin turha. Stian toistaa itsekin usein käyttämäni lauseen "Age is only numbers," kertoessaan opiskelleensa viime vuoden kaksikymmentäyhdeksänvuotiaana parikymppisten joukossa. "I don't look like 29, I don't feel like 29, so basically I'm not 29." Kahvia minun on kuulemma kuitenkin opeteltava juomaan kompensoidakseni nuorta ikääni. Mustana.

Vietämme illan leirintäalueen keittiössä istuskellen, jutellen ja tuijotellen välillä vesipatsaita ilmaan puhaltelevia valaita sekä ihaillen öisen auringon valaiseman maiseman kauneutta. Kyllä tästä hyvä tulee.