Sankaritaruja

Tiistai 13.08.2013

Varustehankintoja kaupungissa. Lisää ANG-porukkaa; etelänorjalainen Niklas, tanskalainen Morten, Asgeir, H-P sekä skeittilautaa mukanaan kantava Jakob. Ensimmäisen illan sankarini kertoo lähtevänsä yhdeksän päivän purjehdusretkelle. Kuulostaa upealta.

Keskiviikko 14.08.2013

On ensimmäinen koulupäivä. Kahdeksan kilometrin "koulumatka" aikaisin aamulla ei houkuta ketään, joten tilaamme taksin, kuten kunnon ulkoilmaihmiset ainakin. Joukkio Nybyenin tien päässä kasvaa pikkuhiljaa. Lopulta meitä on yhdeksäntoista sekä opettajamme Sigmund. Hän kiertää kättelemässä meidät kaikki ja lempeiden silmiensä hymyyn on helppo vastata.

Käymme läheiselle pienelle harjanteelle, jolta näkisi Nybyenin yli alas kylään, jos lumisateen mukanaan tuomat matalalla roikkuvat pilvet eivät sulkisi meitä valkeaan syleilyynsä. Istumme rinkiin ja Sigmundin johdolla esittelemme itsemme ja odotuksemme tulevalle vuodelle. Vastoin ennakko-oletuksiani en olekaan joukon nuorin. Suurin osa väestä on 22-23 -vuotiaita, innokkaita retkeilijöitä. Meistä kasvanee vielä varsin tiivis ryhmä.

Kun olemme lumisateen kastelemia ja riittävän kylmissämme siirrymme sisätiloihin. Edessämme olisi vaativa, mutta sitäkin opettavaisempi vuosi. Hakijoita oli tänä vuonna kahdeksankymmentä. Heistä 22 hyväksyttiin ja me yhdeksäntoista ilmaannuimme paikalle. Sain myös vastauksen siihen, miksi juuri minut hyväksyttiin; ilmeisesti vähäinen kokemus eräilyssä korvautuu "mielenkiintoisella" taustalla. Meiltä odotetaan perustaitoja, mutta ei mitään yli-inhimillistä. Kuntoilemaan minun on kyllä ryhdyttävä. Ihan tosissani.

Asgeir lahjoittaa minulle tällä hetkellä käyttökelvottoman pyörän, jonka on itse saanut joltakin poismuuttaneelta. Vien sen ainoaan polkupyöriä myyvään liikkeeseen korjattavaksi ja myyjä, itsekin entinen ANG -opiskelija, tunnistaa kulkuvälineeni entiselle kämppikselleen kuuluneeksi. Maailma mahtaa olla täällä tavallistakin pikkuruisempi.

Liityn Stianin ja kumppaneiden seuraan paikalliseen ravintolaan, jonka penkit on pehmustettu hylkeennahoin. Saatuamme mahamme täyteen käymme tarkastamassa Svalbardhallenin, jonka jälkeen suuntaamme kirkkoon, ilman Stiania ja Jakobia tosin. Kyllä, kirkkoon. Tänään on Svalbardin 83 -vuotispäivä, jonka kunniaksi kyläläiset kokoontuvat. Olemme ensimmäisiä ja meille tarjotaan kahvia ja vohveleita. En ole koskaan ollut yhtä kotoisassa kirkkosalissa. Takkatulet ja kaikki! Suurin osa väestä on keski-iän ylittäneitä naisia, mutta myös puolet meidän ryhmästämme on saapunut paikalle. En ymmärrä norjankielisistä puheista paljoakaan, mutta laulaa osasin muiden mukana kyllä.

Pitkä tiedon- ja tekemisentäyteinen päivä on jättänyt jälkensä ja väki vetäytyy telttoihinsa melko aikaisin. Lukuunottamatta Mortenia, joka on ajautunut intohimoiseen keskusteluun nuoren Itä-Eurooppalaisen toimittajan kanssa.

15.08.2013 Torstai

Olen nukkunut parempia telttaöitä kuin ehkä koskaan aiemmin. Tähän päivään mahtui Punaisen Ristin paikallisjärjestön esittely, jäätikköretken suunnittelua, esitelmä turismista Svalbardilla, kaikenmoista informaatiota, taas lisää varustehankintoja, ilouutisia pyöräkorjaamolta, lehtipihviä ja siitä seurannut huono omatunto sekä vähän pubeilua. Kehoa väsyttää, mieltä sitäkin enemmän.

16.08.2013 Perjantai

Jäätikkövarusteet tulevat hieman tutummiksi ja pääsenpä elämäni ensimmäiselle jäätiköllekin! Matkalla huvitan muita arvioimalla ponnistusvoimani väärin ja hyppäämällä jokeen samalla tiputtaen upouuden termospulloni vinhan virran vietäväksi. Stian tekee kuitenkin sankarin teon ja hakee termarin takaisin! Pullo on ankarilla lommoilla ja naarmuilla, mutta hei, arvethan kertovat elämästä.

Jäätikkö on vaikuttava. Samoin sulamisveden siihen puolessa vuodessa uurtama kolme metriä syvä railo. Jäärautojen pitoon on vaikea luottaa, vaikka ne toimivat täydellisesti. Paluumatkan sankari on Alex, joka nokkelana poikana keksii käyttää löytämäänsä lankkua siltana ja jonka ansiosta pääsemme kaikki joen yli kuivin jaloin.

Aikaa leirintäalueelle ja takaisin kävelemiseen on vain kaksi ja puoli tuntia, matkaa siis yhteensä kymmenen kilometriä. Yritän kävellä niin nopeasti kuin pystyn, mutta tuntuu että etenemisen sijaan kaikki, mitä saan aikaiseksi on uudet rakot jalkoihin. Ainoa ohi ajava auto ottaa kuin ottaakin kyytiin, vaikken pääsekään kuin ehkä kilometrin verran eteenpäin. Setä ottaisi minut mukaan veneellensä, jollen olisi niin kovassa kiireessä.

Leirintäalueelta löytyy pyörä ja Morten tarjoutuu lainaamaan omaansa. Poljemme Louisin kanssa ja löydämme määränpäähämme mutaisina, mutta ajoissa vain saadaksemme kuulla, ettemme pääsisikään tutustumaan Pyramideniin, venäläiseen aavekaupunkiin. Sen sijaan pääsisimme kuitenkin toiselle venereissulle sunnuntaiaamuna. Louis on katkera, arpaonnen hylkäämä Morten sitäkin vahingoniloisempi. Kuluu se ilta leirinnässäkin. Minä nauran vedet silmistäni ja se tuntuu hyvältä.

17.08.2013 Lauantai

Leirintäalueen keittiö on autio ennen aamuseitsemää. Lähden ajoissa ja kuljen rauhassa. En ole koskaan nähnyt yhtä kauniinväristä merta. Kun muita ei näy, eikä kuulu, alan epäillä itseäni. Ådnen ilmestyminen sovittuun tapaamispaikkaan kuitenkin todistaa minun olevan oikeassa  paikassa oikeaan aikaan. Morten oli nukkunut pommiin.

Koiratarhalla on yllättävän hiljaista. Oppaamme kehottavat meitä tutustumaan koiriin, joita on ilo rapsutella ja jotka nauttivat saamastaan huomiosta. Viisikymmentäkuusi turrea. Me valjastamme kuusi jokaisen kärryn eteen. Ne käyvät meluamaan, eivätkä millään malttaisi pysyä paikoillaan - halu juosta on kova. Minä istun kyytiin, Niklas tarraa ohjaustankoon ja liitymme jonon jatkoksi valjakoinemme. Ihailen maisemaa ympärilläni mudan sataessa ylleni ja mietin, miten uskomattoman onnekas olenkaan. Pääsen itsekin ajamaan ja jopas onkin veikeää touhua se.

Niklas kuskaa minut leirintään tarakallaan ja ulkona on seitsemäntoista astetta lämmintä. Tällaisella säällähän kehtaa jo pestä tukkansakin. Vahingossa nukahdan mukavan lämpöiseen telttaani, mutta en edes myöhästy. Jakob on herrasmies ja tarjoutuu skeittaamaan, jotta minä saisin lainata hänen pyöräänsä. Vastatuuli tekee kaikkensa hidastaakseen matkaamme, mutta saavumme kuin saavummekiin Husetiin ajoissa. Arne on syntymäpäiväsankari ja olemme kaikki kokoontuneet yhteiselle illalliselle sitä juhlistamaan. Minä poistun kuitenkin ajoissa huomisaamuinen herätys mielessäni. Jakobin pyörästä puuttuvat jarrut.

18.08.2013 Sunnuntai

Hurja tuuli repii ja riuhtoo telttaani raivokkaasti koko yön, enkä minä saa nukuttua paria tuntia enempää. Herätyskelloni soi ennen kuutta ja olen varma, että veneretkemme olisi taas peruuntunut. En ehdi kävellä pitkällekään, kun taksi pysähtyy ja tarjoaa kyytiä. En luonnollisestikaan kieltäydy moisesta jalomielisestä tarjouksesta, joten olen perillä SSU:n pihassa tuntia liian aikaisin. Etsin suojaisan paikan rantapenkereeltä, puen ylimääräiset villapaidat päälleni ja nukahdan.

Venereissua ei suinkaan ole peruttu ja pian Johannes ja Louiskin ilmaantuvat paikalle. Heidän jälkeensä tulevat turistit. Norjalaisia ja unkarilaisia. Käymme reittimme läpi kartalla, pukeudumme suuriin, vedenpitäviin haalareihin ja ajamme venerantaan. "I feel like an astronaut!" Veneen kyyti on vakaata suuremmassakin aallokossa. Me ikään kuin ratsastamme aalloilla ja pirstomme yhden jos toisen pärskeiksi päällemme. Merivesi maistuu todella suolaiselta. Valaat ovat tulleet ruokailemaan vuonon suulle ja lunnit näyttävät hassuilta kaikessa kömpelöydessään.



Barentsburg todella on pala Venäjää tässä kummassa arktisessa maailmassa. Se on kaivoskaupunki, jossa Hotellin vastaanotto on tyhjillään ja sataman nosturi näyttää vedelleen viimeisiään jo useamman vuosikymmenen ajan. Leninin patsas tähyää kaupungin ylitse kuvankauniiseen vuonoon.
asuu kuulemma neljäsataa ihmistä. Me näemme siellä kierrellessämme tuskin kymmentäkään. Paikka vaikuttaa osittaisessa autiudessaan jotenkin surrealistiselta. Aikoinaan kauniit puutalot ovat rapistuneet ja jääneet tyhjilleen. Jalkakäytävät saattavat päättyä romuläjiin tai epämääräisiin kuiluihin.

Huippuvuorten saaren länsikärjessä, Isfjordin suulta hieman etelään sijaitsee vanha radioasema. Se jäi tyhjilleen vuonna 2004, kun radioyhteys mantereelle korvattiin merenpohjaa pitkin kulkevalla kaapelilla. Sittemmin paikallinen matkailuyritys on ostanut paikan ja kunnostanut sen hotelliksi. Turistit syövät kalliin ravintolalounaan, kun minä Louis tyydymme eväisiimme ja haaveilemme omavaraisesta erämaaelämästä.


Matkalla takaisin veneen epätasainen kulku ja vain hiljalleen muuttuva horisontti vaivuttavat minut johonkin koomankaltaiseen tilaan. Louisin ne meinaavat tuudittaa uneen ja ehdinkin juuri ja juuri sankarillisesti pelastaa hänet keikahtamasta laidan yli mereen. Koko päivän reissu oli kokonaisuudessaan yksinkertaisesti äärettömän hieno ja meillä oli kovasti hauskaa. Oppaamme Viktor tarjoutuu kyyditsemään meidät leirintään ja Louiskin on ottanut opikseen viimekertaisesta virheestään, eikä vahingossa hylkää tarjousta yrittäessään olla kohtelias.

Leirinnässä ruokaa, vähän läksyjä ja yksi erä lähes jo tavaksi tullutta papupeliä. "I'm gonna plant some beans, I've got a red bean in my pocket..." Ilta on kaunis ja porokolmikko käy rannassa ihastuttamassa meitä ja kanssaleiriytyjiämme. Louis voittaa pelin (taas), Niklas kertoo pohtineensa millaista elämä olisi ilman sormia ja Morten haluaa päästä päiväkirjani sivuille hurmaavuudellaan. Nukahdan onnellisen tietoisena huomisesta vapaapäivästäni.