Siirry pääsisältöön

Jääkarhu

Huhtikuussa mediassa vilkkaana käyneen keskustelun innoittamana kirjoitin sanasen tai kaksi minäkin. Susista nimittäin. Pelosta, vihasta, suojelunhalusta. Täällä Svalbardilla ihmiset ovat jatkuvasti varuillaan sutta paljon vaarallisemman pedon takia. Jääkarhuun, tuohon arktiseen kuninkaaseen suhtaudutaan kuitenkin hyvin eri tavalla kuin Suomessa suteen ja tämän eroavaisuuden haluaisin nostaa esille.

(c) Environment.no

Jääkarhulla ei ole luontaisia vihollisia. Sen pääasiallista ravintoa ovat hylkeet, mutta kuten sukulaiskarhunsa, on jääkarhukin kaikkiruokainen. Talvisin se tappaa noin yhden hylkeen viikossa, mutta kesäisin ravintoa on hyvin hankala löytää. Jääkarhu pystyykin selviämään jopa kahdeksan kuukautta ilman ruokaa. 300-600 kiloa painava arktinen karhu voi kävellä vuoden aikana yli viisituhatta kilometriä ja yltää lyhyitä matkoja juostessaan jopa yli kolmenkymmenen kilometrin tuntinopeuteen.

(c) Jenny E. Ross
Viimeisin kuolemaanjohtanut "jääkarhuonnettomuus" tapahtui elokuussa 2011, jolloin brittiläinen turistiryhmä joutui vanhan ja sairaan jääkarhun hyökkäyksen kohteeksi. Viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana tällaisia fataaleja tapauksia on Svalbardilla sattunut neljä. Jääkarhun tappaminen muuten kuin itsepuolustuksena on silti laitonta.

Niin turisteja kuin oppaitakin valistetaan siitä, miten jääkarhuja kohdatessa tulisi toimia. Täällä lähdetään selkeästi siitä, että me olemme jääkarhujen alueella, eikä toisin päin. Me olemme tunkeilijoita ja otamme riskin liikkuessamme ympäristössä, joka kuuluu jääkarhuille. Jääkarhun lähestyminen on ankarasti kiellettyä.

Ihmisiä kehotetaan liikkumaan ryhmissä ja välttämään alueita, joilla jääkarhuja on havaittu lähiaikoina.
Oppaan on oltava jatkuvasti tarkkaavainen ja pidettävä ympäristöä silmällä, sillä karhut voivat liikkua missä tahansa. Mikäli jääkarhu havaitaan, tulee tilanteesta pyrkiä poistumaan mahdollisimman pian ja karhun huomiota herättämättä. Jääkarhut ovat varsin uteliaita ja saattavatkin lähteä seuraamaan ihmisiä, vaikka metsästysvietti ei herääkään. Tällöin karhu on yritettävä säikyttää meluamalla tai signaalipistoolilla. Jotkut kantavat kattilankansia mukanaan tällaisten tilanteiden varalta.

Jääkarhun tappaminen on vasta vihoviimeinen itsepuolustuksen keino ja siitä seuraa aina poliisitutkinta. Jääkarhun muodostama uhka esimerkiksi koiraa tai omaisuutta (poikkeuksena esimerkiksi hiihtovaeltajan elintärkeät ruokavarannot) kohtaan ei riitä syyksi tappamiselle. Mikäli karhun tappamiseen johtaneesta tilanteesta vastuussa olevan henkilön toiminnassa havaitaan puutteita; kuten todetaan, että karhua on lähestytty, turvallisuustekijöitä on laiminlyöty, karhua ei ole yritetty säikyttää tai se ei ole muodostanut välitöntä uhkaa, todetaan henkilön syyllistyneen rikokseen.

(c) Tom Mangelsen
Svalbardilla tapetaan vuodessa noin 1-3 jääkarhua itsepuolustuksena paikallisten, oppaiden tai tutkijoiden toimesta. Tänä vuonna tappoon johtaneita tapauksia on ollut kaksi, molemmat pääsiäisen tienoilla. Ensimmäisessä tapauksessa suuri, vanha jääkarhu pyrki sisälle mökkiin, josta paikalliset ampuivat sen ja toisessa tapauksessa hiihtäjät joutuivat hengenvaaraan merijäällä.

Me olemme viettäneet neljä päivää ampumaradalla harjoitellen kiväärillä ampumista eri asennoista ja stressaavissa tilanteissa - vain ja ainoastaan jääkarhujen varalta. Jatkuvasti meitä on kuitenkin muistutettu siitä, että ampuminen todella on vasta viimeinen keino. Siihen on oltava valmis, mutta sitä on pyrittävä välttämään kaikin mahdollisin tavoin. Yritämme välttää jääkarhujen kohtaamista ja ideaalitilanteessa pystymme molemmat - sekä ihmiset että jääkarhut - elämään rinnakkain tällä pohjoisella saarirykelmällä toisiamme tappamatta.

Tämä on minusta virkistävän positiivista. Jääkarhuihin ja niiden muodostamaan uhkaan suhtaudutaan rationaalisesti. Se tiedostetaan ja siihen varaudutaan, mutta ennen kaikkea painotetaan sitä, että ihminen on se, joka väistää jääkarhun tieltä niin kauan, kuin se oman hengen säästämisen puitteissa on mahdollista. Ehkä se johtuu ympäristön karuudesta, ehkä kovista tuulista tai myrskyävästä merestä, ehkä majesteettisista jäätiköistä, mutta täällä, asutuista maista pohjoisimmilla on säilynyt jotakin, mikä muualla on päässyt unohtumaan: kunnioitus.

(c) Camille Seaman

Kommentit