Sunnuntaiaamun siivoustehokkuus on yllättävä. Rätit ja imurit heiluvat ja parakki yksi jää tyhjäksi, mutta siistiksi. Löydän kadonneen pyöräni bussimatkalla lentokentälle.
"Were you in pub Barentz last night?"
"Yeah. Why?"
"I think I just saw my bike in front of it."
Alex ja HP kuulevat nimensä kuulutettavan ja me näemme heidät penkomassa matkatavaroitaan koneeseen kävellessämme. Toisen rinkassa oli tyhjä, mutta pesemätön polttoainepullo, toisen takintaskuun oli jäänyt ammuksia. Hups.
Nousemme pimeälle taivaalle ja näemme horisontin hohtavan oranssina. Katselen vaelluksella tutuksi tulleita maisemia yläilmoista. Ne hujahtavat ohitse nopeasti. Kuin aika. Tuntuu haikealta jättää taakse tämä paikka, joka on ollut ainoa todellisuuteni viimeisten kuukausien ajan.
Tromssan lentokentällä on minun vuoroni tulla kuulutetuksi. Seuraan vakavailmeistä ja vaitonaista miestä pitkin sekavia käytäviä koettaen arvata minkälaiseen pulaan olen joutumassa. Lentokentän pohjakerroksen hallissa hymyilevä nuorimies kertoo retkikeittimen kaasupullojen olevan kiellettyjä lennoilla. Hups. Vaan onpahan se päässyt lentämään silti jo kolmesti. Portilla kerrotaan lennon olevan ylibuukattu. Tartun tarjoukseen empimättä; viivytän lähtöäni parilla tunnilla ja tienaan sataviisikymmentä euroa. Puolet porukasta oli joka tapauksessa menossa vasta tällä myöhemmällä lennolla.
Alta näyttää hurjalta valomereltä pikkuruisen Longyearbyenin jälkeen. Leirimme löytyy yliopiston kampuksen parkkipaikan itäisestä kulmasta. Olen onnekas ja asumuksenani toimiva tiipii on jo pystytetty lontoolaisen kämppäkaverini toimesta. Porontaljat ja kaikki. Ei hassumpaa!
Maanantaiaamuna rymistelemme ulos pienestä metsiköstämme, eikä pääovelle ole sataa metriä enempää. Nyt olemme oikeassa koulussa, lienee opeteltava käyttäytymään. Ei hurjaa älämölöä, ei epäsovinnaisia puheenaiheita, ei äänekkäitä ilmanpäästöjä eikä haisevia sukkia. Kuulostaa mahdottomalta. Ensimmäiseksi jokaisesta otetaan kuva omaa opiskelijakorttia varten. Miten virallista! Opastuskierros saa pääni sekaisin. Opiskelutehokkuuteni tulee olemaan tuhoon tuomittu. Ulkona nukkuessa sisätiloihin tuleminen lyö aivot jumiin ja silmät kiinni - huomaan sen jo ensimmäisellä luennolla. Lueskelen saamelaisten historiasta huomista varten ja opin hirvittävästi uutta. Sellaista, mitä minun - ja meidän jokaisen olisi ollut syytä oppia jo peruskoulussa.
Käytössämme on kantiini, langaton verkkoyhteys, suihkutilat, kirjasto ja mikroaaltouuni. Siis kaikki tarpeellinen. Kauppakeskukseen eksyminen ahdistaa, ruokakaupassa tuntuu melkein halvalta. Norjassa. Kukapa olisi uskonut!
Suunnitelmanmuutoksen johdosta emme joudukaan opastamaan arktisk friluftsliv -opiskelijoita vaelluksella heidän omalla seudullaan, vaan järjestämme heille ja itsellemme ulkoilupäivän, johon sisältyy yleisen toisiimme tutustumisen ohella leikkejä, tietoiskuja ja tietovisa. Kukaan ei tiedä syytä sille, miksi Tšingis-kaani oli kirjoittanut, ettei enää ikinä taistelisi saamelaisia vastaan.
Stein P. Aasheim historiaa tuntevine seuralaisineen oli tehnyt kolme hiihtoretkeä Finnmarkiin ja kirjoittanut aiheesta kirjan. Päätän lähteä kuuntelemaan kirjailijan esitystä aiheesta. Ymmärränkin paljon. Puhuisivatpa pohjoisnorjalaiset yhtä selkeästi kuin eteläiset maanmiehensä.
Rinkka tuntuu kevyeltä. Erityiskevyeltä viimeiseen vaellukseen verrattuna. Pienissä ryhmissä friluftsluv -opiskelijoiden johdolla suunnistamme leiriimme, joka sijaitsee vain kahden, ehkä kolmen kilometrin päässä lähtöpisteestä. Tuntuu kotoisalta olla taas metsässä.
"Täällä näyttää ihan samalta ku Lapissa."
"Nii. On se nyt saatana, kerta ollaan eri maassaki, mutta silti näyttää ihan samalta ko kotona!"
Leirin pystytyksen jälkeen valoisaa aikaa on vielä jäljellä ja se käytetään erilaisin kilpailuin ja lopulta lentopalloa hangessa pelaten. Polttopuunkeruukilpailu tuotti suuret läjät puuta - jota täällä tosiaan kasvaa - ja ilta kuluu nuotiolla istuskellen. Ai autuutta!
Herätessämme torstaiaamuun lämpötila on tippunut eilisillasta ainakin kymmenen asteen verran. Kengät ovat jäässä ja onnistun käräyttämään lapasiani vain hieman sulatellessani niitä nuotiolla. Tiedossa on lisää lumessa riehumista ennen kuin pakkaamme leirin ja suuntaamme takaisin kaupunkiin. Käymme kääntymässä levähdyspaikalla, jonka tunnistan.
"Hey! I've spent a night on this parking spot!"
"You have?"
"Yeah! In a tent by the river with our dogs and a friend of mine. Dad was fishing and they had a camping car here."
Koulukeittiön ruoka maittaa ja kuivumassa roikkuvista varusteistamme leviää kotoisa savun ja hien tuoksu valtaamaamme pukuhuoneeseen. Monituntisen turismia ja norjalaisuutta käsittelevän seminaarin kruunaa ilmainen keittoillallinen. "Free food always tastes good."
We are surprisingly efficient with cleaning on Sunday morning. The vacuum and rags are working their way through barrack one leaving it empty and clean. I discover the whereabouts of my missing bike during the bus ride to the airport.
"Were you in pub Barentz last night?"
"Yeah. Why?"
"I think I just saw my bike in front of it."
Alex and HP hear their names from the airport loudspeakers and we can see them digging through their luggage as we're walking to the plane. The other one had an empty but unwashed fuel bottle in his backpack, while the other one had forgotten some ammo in the pocket of his jacket. Oops.
I can see the horizon glowing orange as we rise up to the dark sky. From above I'm admiring the beautiful views familiar from our multi-day hiking excursion. They fly by fast. Like time. Leaving this place behind feels sad. It has been my only reality for the last few months after all.
It is my turn to hear my name announced at Tromsø airport. I follow a serious man through what feels like a labyrinth of hallways, doors and staircases trying to guess what kind of trouble I might have gotten into. We arrive to a hall in the bottom floor of the airport and I am told by a smiling young man that it is prohibited to have gas containers in one's luggage. Oops. It has flown three times already though.
We arrive to the gate to find out our flight is overbooked. I take the offer without hesitation; I'll delay my departure with a couple of hours and earn 150 euros. Half of the gang was on this latter flight anyway.
Alta looks like an ocean of lights after getting used to our tiny little Longyearbyen. Our camp is to be found from the eastern corner of the university parking lot. I am lucky and the tepee, which will be my home for the next month, is already put up by my British roommate. Reindeer skins and everything. Not bad!
We crawl out of our little forest on Monday morning and are only a hundred meters away from the main entrance of the university. We're in a real school now, so it's probably time to start behaving. No ranting, no unconventional topics, no loud releasing of air trapped inside ones body and no smelly socks. Sounds impossible. Everyone is being taken a picture of for a student card of their own for the first thing in the morning. How official. The guided tour around the building messes up my head. I'm afraid I will not be the most efficient student during the next month. Coming inside after sleeping out in the fresh air equals tiredness - I can tell that on the first lecture. I'm doing some reading on the history of Sami people as preparation for tomorrow and learning a lot. These are things I should have learned already in primary school.
We have a cantina, wireless internet, showers, a library and a microwave oven in use. Everything we need, that is. Wandering around in the shopping center gives me anxiety but grocery shopping feels almost cheap. In Norway. Who would have thought!
Due to a change of plans, we don't have to guide arktisk friluftsliv -students on their own area after all. Instead we're organizing an active day outdoors, with the goals of having fun, staying safe and getting to know each other. It's a success.
Stein P. Aasheim and his companions with a lot of knowledge about history, had done three ski trips across Finnmark of which he wrote a book. I decide to join some of the others and go and listen to the presentation of Mr. Aasheim and do understand quite a bit actually. I wish people from northern Norway spoke as clearly as the southeners do.
My backpack feels light. Very light compared to the last hike. We only hike for a couple of kilometers to our camping spot. It feels cozy to be back in the woods again.
"It looks just like Lapland."
"Yeah. We're in a different country and yet it looks just like back home. What the hell!"
The camp is set up and we still have a few hours of daylight left. Those are used for different competitions and some volleyball in the snow. A firewood gathering competition led to huge piles of firewood - which actually grows over here - and we spend the night sitting around the campfire. What a bliss.
As we wake up on Thursday morning, the temperature has dropped at least ten degrees from last night. My shoes are frozen and I manage to burn my mitts only a little while drying them out by the fire. There is more rampage in snow before we pack up the camp and head back to the city. We drive through a parking spot I recognize.
"Hey! I've spent a night on this parking spot!"
"You have?"
"Yeah! In a tent by the river with our dogs and a friend of mine. Dad was fishing and they had a camping car here."
Food from the school kitchen tastes good and the locker room we occupied smells like sweat and smoke due to our equipment hanged up to dry. We attend a seminar, which ends with a free soup dinner. "Free food always tastes good."
"Were you in pub Barentz last night?"
"Yeah. Why?"
"I think I just saw my bike in front of it."
Alex ja HP kuulevat nimensä kuulutettavan ja me näemme heidät penkomassa matkatavaroitaan koneeseen kävellessämme. Toisen rinkassa oli tyhjä, mutta pesemätön polttoainepullo, toisen takintaskuun oli jäänyt ammuksia. Hups.
Nousemme pimeälle taivaalle ja näemme horisontin hohtavan oranssina. Katselen vaelluksella tutuksi tulleita maisemia yläilmoista. Ne hujahtavat ohitse nopeasti. Kuin aika. Tuntuu haikealta jättää taakse tämä paikka, joka on ollut ainoa todellisuuteni viimeisten kuukausien ajan.
Tromssan lentokentällä on minun vuoroni tulla kuulutetuksi. Seuraan vakavailmeistä ja vaitonaista miestä pitkin sekavia käytäviä koettaen arvata minkälaiseen pulaan olen joutumassa. Lentokentän pohjakerroksen hallissa hymyilevä nuorimies kertoo retkikeittimen kaasupullojen olevan kiellettyjä lennoilla. Hups. Vaan onpahan se päässyt lentämään silti jo kolmesti. Portilla kerrotaan lennon olevan ylibuukattu. Tartun tarjoukseen empimättä; viivytän lähtöäni parilla tunnilla ja tienaan sataviisikymmentä euroa. Puolet porukasta oli joka tapauksessa menossa vasta tällä myöhemmällä lennolla.
Alta näyttää hurjalta valomereltä pikkuruisen Longyearbyenin jälkeen. Leirimme löytyy yliopiston kampuksen parkkipaikan itäisestä kulmasta. Olen onnekas ja asumuksenani toimiva tiipii on jo pystytetty lontoolaisen kämppäkaverini toimesta. Porontaljat ja kaikki. Ei hassumpaa!
 |
| (c) World66 |
Käytössämme on kantiini, langaton verkkoyhteys, suihkutilat, kirjasto ja mikroaaltouuni. Siis kaikki tarpeellinen. Kauppakeskukseen eksyminen ahdistaa, ruokakaupassa tuntuu melkein halvalta. Norjassa. Kukapa olisi uskonut!
Suunnitelmanmuutoksen johdosta emme joudukaan opastamaan arktisk friluftsliv -opiskelijoita vaelluksella heidän omalla seudullaan, vaan järjestämme heille ja itsellemme ulkoilupäivän, johon sisältyy yleisen toisiimme tutustumisen ohella leikkejä, tietoiskuja ja tietovisa. Kukaan ei tiedä syytä sille, miksi Tšingis-kaani oli kirjoittanut, ettei enää ikinä taistelisi saamelaisia vastaan.
Stein P. Aasheim historiaa tuntevine seuralaisineen oli tehnyt kolme hiihtoretkeä Finnmarkiin ja kirjoittanut aiheesta kirjan. Päätän lähteä kuuntelemaan kirjailijan esitystä aiheesta. Ymmärränkin paljon. Puhuisivatpa pohjoisnorjalaiset yhtä selkeästi kuin eteläiset maanmiehensä.
 |
| (c) Adlibris |
"Täällä näyttää ihan samalta ku Lapissa."
"Nii. On se nyt saatana, kerta ollaan eri maassaki, mutta silti näyttää ihan samalta ko kotona!"
Leirin pystytyksen jälkeen valoisaa aikaa on vielä jäljellä ja se käytetään erilaisin kilpailuin ja lopulta lentopalloa hangessa pelaten. Polttopuunkeruukilpailu tuotti suuret läjät puuta - jota täällä tosiaan kasvaa - ja ilta kuluu nuotiolla istuskellen. Ai autuutta!
Herätessämme torstaiaamuun lämpötila on tippunut eilisillasta ainakin kymmenen asteen verran. Kengät ovat jäässä ja onnistun käräyttämään lapasiani vain hieman sulatellessani niitä nuotiolla. Tiedossa on lisää lumessa riehumista ennen kuin pakkaamme leirin ja suuntaamme takaisin kaupunkiin. Käymme kääntymässä levähdyspaikalla, jonka tunnistan.
"Hey! I've spent a night on this parking spot!"
"You have?"
"Yeah! In a tent by the river with our dogs and a friend of mine. Dad was fishing and they had a camping car here."
Koulukeittiön ruoka maittaa ja kuivumassa roikkuvista varusteistamme leviää kotoisa savun ja hien tuoksu valtaamaamme pukuhuoneeseen. Monituntisen turismia ja norjalaisuutta käsittelevän seminaarin kruunaa ilmainen keittoillallinen. "Free food always tastes good."
We are surprisingly efficient with cleaning on Sunday morning. The vacuum and rags are working their way through barrack one leaving it empty and clean. I discover the whereabouts of my missing bike during the bus ride to the airport.
"Were you in pub Barentz last night?"
"Yeah. Why?"
"I think I just saw my bike in front of it."
Alex and HP hear their names from the airport loudspeakers and we can see them digging through their luggage as we're walking to the plane. The other one had an empty but unwashed fuel bottle in his backpack, while the other one had forgotten some ammo in the pocket of his jacket. Oops.
I can see the horizon glowing orange as we rise up to the dark sky. From above I'm admiring the beautiful views familiar from our multi-day hiking excursion. They fly by fast. Like time. Leaving this place behind feels sad. It has been my only reality for the last few months after all.
It is my turn to hear my name announced at Tromsø airport. I follow a serious man through what feels like a labyrinth of hallways, doors and staircases trying to guess what kind of trouble I might have gotten into. We arrive to a hall in the bottom floor of the airport and I am told by a smiling young man that it is prohibited to have gas containers in one's luggage. Oops. It has flown three times already though.
We arrive to the gate to find out our flight is overbooked. I take the offer without hesitation; I'll delay my departure with a couple of hours and earn 150 euros. Half of the gang was on this latter flight anyway.
Alta looks like an ocean of lights after getting used to our tiny little Longyearbyen. Our camp is to be found from the eastern corner of the university parking lot. I am lucky and the tepee, which will be my home for the next month, is already put up by my British roommate. Reindeer skins and everything. Not bad!
We crawl out of our little forest on Monday morning and are only a hundred meters away from the main entrance of the university. We're in a real school now, so it's probably time to start behaving. No ranting, no unconventional topics, no loud releasing of air trapped inside ones body and no smelly socks. Sounds impossible. Everyone is being taken a picture of for a student card of their own for the first thing in the morning. How official. The guided tour around the building messes up my head. I'm afraid I will not be the most efficient student during the next month. Coming inside after sleeping out in the fresh air equals tiredness - I can tell that on the first lecture. I'm doing some reading on the history of Sami people as preparation for tomorrow and learning a lot. These are things I should have learned already in primary school.
We have a cantina, wireless internet, showers, a library and a microwave oven in use. Everything we need, that is. Wandering around in the shopping center gives me anxiety but grocery shopping feels almost cheap. In Norway. Who would have thought!
Due to a change of plans, we don't have to guide arktisk friluftsliv -students on their own area after all. Instead we're organizing an active day outdoors, with the goals of having fun, staying safe and getting to know each other. It's a success.
Stein P. Aasheim and his companions with a lot of knowledge about history, had done three ski trips across Finnmark of which he wrote a book. I decide to join some of the others and go and listen to the presentation of Mr. Aasheim and do understand quite a bit actually. I wish people from northern Norway spoke as clearly as the southeners do.
My backpack feels light. Very light compared to the last hike. We only hike for a couple of kilometers to our camping spot. It feels cozy to be back in the woods again.
"It looks just like Lapland."
"Yeah. We're in a different country and yet it looks just like back home. What the hell!"
The camp is set up and we still have a few hours of daylight left. Those are used for different competitions and some volleyball in the snow. A firewood gathering competition led to huge piles of firewood - which actually grows over here - and we spend the night sitting around the campfire. What a bliss.
As we wake up on Thursday morning, the temperature has dropped at least ten degrees from last night. My shoes are frozen and I manage to burn my mitts only a little while drying them out by the fire. There is more rampage in snow before we pack up the camp and head back to the city. We drive through a parking spot I recognize.
"Hey! I've spent a night on this parking spot!"
"You have?"
"Yeah! In a tent by the river with our dogs and a friend of mine. Dad was fishing and they had a camping car here."
Food from the school kitchen tastes good and the locker room we occupied smells like sweat and smoke due to our equipment hanged up to dry. We attend a seminar, which ends with a free soup dinner. "Free food always tastes good."
Kommentit
Lähetä kommentti
Kerro.