Katsoin dokumenttia, jossa erääseen kristilliseen liikkeeseen kuuluvat henkilöt kertoivat mm. siitä, mitä heidän uskontonsa heille merkitsee. Se herätti minussa paljon ajatuksia. Tällä pohdinnalla tarkoitukseni ei ole kritisoida uskonto(j)a, vaan ennemminkin käsitellä sitä, mitä monoteistinen jumalusko ihmisille antaa ja onko jumala välttämätön onnelliselle elämälle.
Yhteisöllisyys on asia, jonka moni mainitsi. Nykymaailmassa se on melko hukassa. Jos emme huku kiireeseen, ympäröimme itsemme erilaisilla vempeleillä ja aktiviteeteilla, jotka eivät itsessään ole huonoja asioita, mutta helposti eristävät meidät muiden keskuudesta. Yhteisöllisyyttä löytyy ehkä koulusta, ehkä harrastuksista, mutta ei koko elinpiiristä samalla tavalla, kuin joskus menneinä aikoina. Se on asia, jota kaipaan itsekin ja jonka tarve on meille luonnollinen, olemmehan laumaeläimiä. Tarvitsemmeko kuitenkaan uskontoa yhteisön muodostamiseen? Jos antaisimme enemmän aikaa toisillemme ja keskittyisimme vähemmän itseemme, loisimme yhteisöllisyyttä. Jos auttaisimme ja tukisimme toisiamme, olisimme läsnä, emmekä eristäisi itseämme muista, loisimme yhteisöllisyyttä. Jos alkaisimme jälleen kiinnostua todellisista kanssaihmisistämme ja jakaisimme arkemme Facebookin sijaan tosielämässä, loisimme yhteisöllisyyttä. Sanotaan, että ei se ota, jos se ei annakaan, mikä pätee myös toisinpäin: meidän on luovuttava jostain saavuttaaksemme jotain muuta. Lakkaamalla palvomasta yksilöllisyyttä ja yksityisyyttä annamme tilaa yhteisöllisyydelle.
Niin näissäkin puheenvuoroissa, kuten lukuisissa muissakin uskonnon katsottiin tarjoavan ihmisille heidän moraalinsa perustan. Henkisesti terve ja tasapainoinen ihminen ei halua vahingoittaa toista ihmistä. Hän tietää mikä on oikein ja mikä väärin ilman sen kummempia raamatunlauseita, syntilistoja tai saarnapuheita. Lapsi oppii oikean ja väärän vanhempiensa esimerkistä, myös ihan ilman uhkausta kiirastulesta tai ikuisesta kadotuksesta. Väittäisin jopa, että hän oppii paremmin esimerkkiä seuraamalla ja rajojaan koettelemalla, kuin pelosta.
Anteeksianto on kieltämättä hankala asia. Kun joku satuttaa sinua pahasti, on hänelle anteeksi antaminen varmasti vaikeaa. Se on kuitenkin elämän mielekkyyden, itsetunnon sekä henkisen kehityksen kannalta erittäin oleellinen taito, joka oikean ja väärän erottamisen lailla opitaan usein jo lapsena. Kun annat anteeksi, lakkaat kantamasta kaunaa ja kurjuuden taakkaa sydämessäsi. Antamalla anteeksi osoitat lempeyttä ja luottamusta, mutta myös vahvaa luonnetta. Ei ole koskaan hyvä kantaa menneisyyden painoa sisällään, vaikka siitä luopuminen voi joskus tuntua jopa mahdottomalta. Anteeksiannon merkityksen ymmärtämiseen ei tarvita jumalolentoja, vaan empatiaa, luottamusta ja armollisuutta. Kokeile vaikka, se tekee hyvää.
Elämässä joudutaan usein vaikeiden valintojen eteen, jolloin saatetaan pyytää johdatusta jumalalta. Minä yleensä inhoan päätöksentekoa, vaikka lopulta olenkin siinä melko tehokas. Ulkoisen johdatuksen hakemisen sijaan kuuntelen ystäviäni ja ennen kaikkea itseäni. Millainen ratkaisu tuntuu hyvältä? Mitä siitä voi seurata? Väärät päätökset harvoin ovat peruuttamattomia ja ihan kaikesta voi oppia jotain. Itse en kadu yhtäkään tähänastisessa elämässäni tekemääni päätöstä, sillä ne ovat tuoneet minut tähän hetkeen, jossa minun on hyvä olla. On tietenkin helpompaa ajatella, että päätökset tekee joku muu, jolloin vastuu siirtyy sille ulkopuoliselle taholle, jota voi myös syyttää, jos asiat menevätkin vikaan. Tai jos ne menevät vikaan, ehkä asiantilan hyväksyminen on helpompaa, kun ajattelee sillä olevan suuremman merkityksen. Vastoinkäymisten hyväksymisenkään kanssa jumalalla ei kuitenkaan tarvitse olla osaa eikä arpaa. Niiden kohtaamisessa pätee sama logiikka, kuin anteeksiannossa. Anna kärsimyksen tulla ja jos mitään ei ole tehtävissä, hyväksy se. Se kyllä katoaa ennemmin tai myöhemmin, kunhan et ala kantaa sitä sisälläsi.
Minusta on surullista, jos yllämainittujen asioiden toteutumiseen tai toteuttamiseen tarvitsemme ulkopuolisen tahon ja satoja, satoja vuosia sitten kootun tekstikokoelman. Nämä usein nimittäin asettavat meille myös rajotteita. Vaikka ainakin luterilaisessa kirkossa aina muistutetaan armollisen Jumalan ehdottomasta rakkaudesta, asetetaan ihmisten harteille silti synnin paino ja sydämiin pelko helvetistä ja jumalallisesta vihasta. Emme tarvitse sitä. Maailmassa tapahtuu ihan hirvittävästi julmuutta ja liian moni ihminen joutuu kohtaamaan helvetin maan päällä. Sen sijaan, että keskitymme näyttämään mahdollisimman hurskailta jumalamme silmissä, meidän tulisi keskittyä olemaan läsnä toisillemme ja palvomaan Taivaan Isän sijaan Äiti Maata, jonka anteliaisuudesta riippuvat mahdollisuutemme elämään.
Tästä pääsemmekin taivaspaikasta haaveiluun, Jeesuksen paluun vartomiseen ja muuhun odotteluun. Elämämme on tässä ja nyt. Miksi emme pyrkisi tekemään siitä mahdollisimman hyvää sekä itsellemme, että muille - enkä tarkoita tällä mahdollisimman korkeaan elintasoon pyrkimistä, vaan itsensä löytämistä, onnellisuutta, toisistamme ja luonnosta nauttimista ynnä muuta sellaista. On sääli, jos hukkaamme elämämme pohtiessamme tuonpuoleista. On sääli, jos emme ymmärrä läsnäolon merkitystä.
On siis asioita, joista voisimme ottaa aihioita uskonnollisilta yhteisöiltä. Harva pärjää maailmassa täysin yksin ja muista irrallaan. Voisimme tietoisesti pyrkiä muodostamaan turvaverkon toisillemme. Niin tiheän, ettei pieninkään meistä mahdu solahtamaan sen lävitse. Voisimme muistaa Jeesuksen tärkeimmän opetuksen: kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan ja elää sen mukaisesti. (Tämä on muuten ainoa raamatunlause, jota minun lähipiirissäni on kuulteni koskaan lainattu.) Voisimme muistaa anteeksiannon ja hyväksynnän tärkeyden. Sen sijaan, että etsisimme turvaa tiukoista säännöistä tai motivaatiota pelottavista uhkakuvista, löytäkäämme niitä toisistamme ja tarjotkaamme niitä vastavuoroisesti muille. Emme me tarvitse etäistä jumalaa vaan läheistä ihmistä.
I watched a documentary film in which people from a Christian movement told what their religion means to them. It provoked lots of thoughts. My meaning here is not to criticize (their) religion, but to speculate on what people get out of deism and is God really a necessity for happiness.
Many of the people interviewed mentioned the sense of community, which is pretty much lost from our lives nowadays. If we don't lose ourselves in the overall hustle, we tend to surround ourselves with all sorts of gadgets and activities, which are not bad per se, but end up secluding us from each other. The sense of community might be found in schools or in hobbies, but it is not like it used to be back in the days. I miss it as well, which is natural for us, since we are social animals after all. But do we need a religion to form a community? If we gave more time to each other instead of continuously concentrating on ourselves, we would create communality. If we helped and supported each other, if we were present instead of secluding ourselves, we would create communality. If we became interested in each other in reality again and shared our everyday life outside Facebook, we would create communality. There is a Finnish proverb: it won't take if it doesn't give, which also applies the other way around. We have to give up on something to gain something else. If we stopped worshiping individuality and privacy, we would give way to the sense of community.
What I've heard several times before and what I heard again in these statements, was that religion is the base for morals. A mentally healthy and balanced person does not want to hurt another human being. He knows what is right and what is wrong without biblical quotes, lists of sins or words from a preacher. A child learns the difference between right and wrong by following his parents example, he doesn't need to be threatened with the flames of Hell or eternal condemnation. I would argue that he actually learns better without having to be afraid.
Forgiveness is undeniably a difficult thing. When someone hurts you bad, it sure is hard to forgive him. But it is crucial in terms of an enjoyable life, mental development and self-consciousness. By forgiving someone you give up on carrying grudge and the heaviness of misery in your heart. By forgiving you're not just showing kindness and trust but also a strong character. It's never healthy to carry the weight of all the wrongs you've faced in your past inside you, even if giving it up might feel almost impossible. There's no need for a god-like creature in understanding the importance of forgiveness. What you need is empathy and grace. You should try, it feels good.
In life we often end up in situations where we have to make difficult choices and that's when people might ask for guidance from God. I often dislike decision making, even if I tend to be quite efficient in it. Instead of seeking guidance from above, I listen to my friends but above all myself. Which solution feels good? What may it lead to? Wrong decisions are rarely irreversible and there's always something to be learned from each situation. I don't regret any of the decisions I've made in my life so far. They took me to where I am now and I am happy with it. It of course makes things easier to believe someone else takes the decisions for you, because then he is the one responsible for the consequences and can be blamed if everything goes wrong. Or maybe it's easier to accept the situation if things go wrong, when you believe there's a bigger purpose for everything. Accepting hardship doesn't have to have anything to do with God though. The same logic as in forgiveness applies. When facing misfortune, if nothing can be done, just accept it and it will disappear sooner or later as long as you don't start carrying it inside you.
It makes me sad to think that we would need an external force or texts assembled hundreds and hundreds of years ago to carry out what mentioned above, because these often limit us. Even if at least Lutherans get regularly reminded about the unconditional love of the graceful God, the weight of original sin is put on their shoulders and the fear of Hell and God's wrath in their hearts. There is no need for that. Too much cruelty is happening on this planet and too many have to face Hell on Earth. Instead of trying to look as devoted as possible in the eyes of God, we should concentrate on being present to each other and instead of worshiping the heavenly father we should adore Mother Earth whose generosity makes life possible.
This leads us to dreaming about heaven and waiting for Jesus Christ's return. Our life happens here and now. Why would we not strive to make it into as good as we possibly can, for ourselves and for others - and by this I don't mean aiming to the highest standard of living, but finding oneself, being happy and enjoying each other as well as nature. It is a pity if we waste our lives being concerned about what comes after. It is a pity if we don't understand the meaning of presence.
So there are things in religious communities we can look up to and examples we could follow. Not many can survive completely alone, free from others. We could consciously aim for forming a safety net from each other, one tight enough to catch the smallest ones of us. We could remember and follow the most important teaching of Jesus Christ's: to treat others as you wish to be treated. (This, by the way, is the only biblical quotation I've ever heard from a family member of mine.) We could remember the importance of forgiveness and acceptance. Instead of seeking safety from tight rules or motivation from scary threats, let's find them in each other. We don't need a distant God but close human beings.
Niin näissäkin puheenvuoroissa, kuten lukuisissa muissakin uskonnon katsottiin tarjoavan ihmisille heidän moraalinsa perustan. Henkisesti terve ja tasapainoinen ihminen ei halua vahingoittaa toista ihmistä. Hän tietää mikä on oikein ja mikä väärin ilman sen kummempia raamatunlauseita, syntilistoja tai saarnapuheita. Lapsi oppii oikean ja väärän vanhempiensa esimerkistä, myös ihan ilman uhkausta kiirastulesta tai ikuisesta kadotuksesta. Väittäisin jopa, että hän oppii paremmin esimerkkiä seuraamalla ja rajojaan koettelemalla, kuin pelosta.
Elämässä joudutaan usein vaikeiden valintojen eteen, jolloin saatetaan pyytää johdatusta jumalalta. Minä yleensä inhoan päätöksentekoa, vaikka lopulta olenkin siinä melko tehokas. Ulkoisen johdatuksen hakemisen sijaan kuuntelen ystäviäni ja ennen kaikkea itseäni. Millainen ratkaisu tuntuu hyvältä? Mitä siitä voi seurata? Väärät päätökset harvoin ovat peruuttamattomia ja ihan kaikesta voi oppia jotain. Itse en kadu yhtäkään tähänastisessa elämässäni tekemääni päätöstä, sillä ne ovat tuoneet minut tähän hetkeen, jossa minun on hyvä olla. On tietenkin helpompaa ajatella, että päätökset tekee joku muu, jolloin vastuu siirtyy sille ulkopuoliselle taholle, jota voi myös syyttää, jos asiat menevätkin vikaan. Tai jos ne menevät vikaan, ehkä asiantilan hyväksyminen on helpompaa, kun ajattelee sillä olevan suuremman merkityksen. Vastoinkäymisten hyväksymisenkään kanssa jumalalla ei kuitenkaan tarvitse olla osaa eikä arpaa. Niiden kohtaamisessa pätee sama logiikka, kuin anteeksiannossa. Anna kärsimyksen tulla ja jos mitään ei ole tehtävissä, hyväksy se. Se kyllä katoaa ennemmin tai myöhemmin, kunhan et ala kantaa sitä sisälläsi.
I watched a documentary film in which people from a Christian movement told what their religion means to them. It provoked lots of thoughts. My meaning here is not to criticize (their) religion, but to speculate on what people get out of deism and is God really a necessity for happiness.
What I've heard several times before and what I heard again in these statements, was that religion is the base for morals. A mentally healthy and balanced person does not want to hurt another human being. He knows what is right and what is wrong without biblical quotes, lists of sins or words from a preacher. A child learns the difference between right and wrong by following his parents example, he doesn't need to be threatened with the flames of Hell or eternal condemnation. I would argue that he actually learns better without having to be afraid.
In life we often end up in situations where we have to make difficult choices and that's when people might ask for guidance from God. I often dislike decision making, even if I tend to be quite efficient in it. Instead of seeking guidance from above, I listen to my friends but above all myself. Which solution feels good? What may it lead to? Wrong decisions are rarely irreversible and there's always something to be learned from each situation. I don't regret any of the decisions I've made in my life so far. They took me to where I am now and I am happy with it. It of course makes things easier to believe someone else takes the decisions for you, because then he is the one responsible for the consequences and can be blamed if everything goes wrong. Or maybe it's easier to accept the situation if things go wrong, when you believe there's a bigger purpose for everything. Accepting hardship doesn't have to have anything to do with God though. The same logic as in forgiveness applies. When facing misfortune, if nothing can be done, just accept it and it will disappear sooner or later as long as you don't start carrying it inside you.
This leads us to dreaming about heaven and waiting for Jesus Christ's return. Our life happens here and now. Why would we not strive to make it into as good as we possibly can, for ourselves and for others - and by this I don't mean aiming to the highest standard of living, but finding oneself, being happy and enjoying each other as well as nature. It is a pity if we waste our lives being concerned about what comes after. It is a pity if we don't understand the meaning of presence.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kerro.