Jouduin tänään jättämään hyvästit, itkemään itkut, joita olin sisälläni eilispäivästä pidätellyt. Vaikka Halla vasta tänä keväänä löysi tiensä minun perheeseeni, kotiini ja sydämeeni, se totisesti teki pesänsä sinne pian ja pysyvästi. Ja nyt jo se on menneeksi muuttunut. Nyt jo se on jotain, mitä oli, muttei ole enää, eikä tule koskaan olemaan. Se on muisto enää, hetken kipeä, aina kaunis. Viimeisen kerran upotin käteni pehmeään karvaan, jonka alla ei enää ollut lämpöä. Kosketukseen ei vastattu, sillä se, joka oli ollut, oli nyt muualla.
Itkin niin, että oli vaikea hengittää. Itkin tuskan pois, suruni huokasin ilmaan. Kaiken keskeltä kuulin joutsenten kuhertelevan vastarannalla. Ylläni lentävän linnun kuvajainen heijastui lammen tyynestä pinnasta kuin muistuttaakseen siitä, mitä pinnan alla on. Siellä on kaikki. Siellä on nyt Halla ja siellä olet oleva sinä ja minäkin joskus. Sillä toisella puolella, jota kukaan ei tunne, jossa kaikki on yhtä, jonne henki täältä lähdettyään virtaa. Joskus se ehkä palaa takaisin, toivottavasti yhtä luottavaisena ja ystävällisenä kuin vielä eilisaamuna oli, sillä sellaisia henkiä maailma tarvitsee kehossa missä hyvänsä. Taivas on värjäytynyt vaaleanpunaiseksi, kaikki on joskus päättyvä.
Valkoinen koira juoksee tunturissa sydämensä kyllyydestä ja tuulen lailla ajasta vapaa on sen henki.
Lepää rauhassa, rakas Halla.
Today I had to say goodbyes and cry out the tears I had fought to keep inside since yesterday. Even if Halla only this spring found her way into my family, my home and my heart, she really took her place immediately. And now already it is in the past. Now already she is something that was, but is no more and will never be. There is nothing left but a memory, painful for a while, forever beautiful. I grabbed the soft white fur for the last time and there was no more warmth underneath. Nobody answered my touch, because the one who had been, was no more.
I cried so much it was hard to breath. I cried away my pain, huffed out my sorrow in the air. In the middle of it all I heard the swans cooing with each other by the shore. The reflection on the water of a bird flying above reminded me of what lies underneath the surface. Halla is there now and so will we, you and me, too, some day. It's the other side, the place no one knows, where everything is one and where a spirit goes when it leaves our reality. Sometimes it might return, the spirit, hopefully as trustful and friendly as this one was only yesterday, because those are the kinds of spirit our world needs, in whatever kind of a bodies. The sky has been painted pink. Everything has it's end.
A white dog is scampering on the fells as fast as her heart desires. Like the wind, her spirit is free.
Rest in peace, dear Halla.
Itkin niin, että oli vaikea hengittää. Itkin tuskan pois, suruni huokasin ilmaan. Kaiken keskeltä kuulin joutsenten kuhertelevan vastarannalla. Ylläni lentävän linnun kuvajainen heijastui lammen tyynestä pinnasta kuin muistuttaakseen siitä, mitä pinnan alla on. Siellä on kaikki. Siellä on nyt Halla ja siellä olet oleva sinä ja minäkin joskus. Sillä toisella puolella, jota kukaan ei tunne, jossa kaikki on yhtä, jonne henki täältä lähdettyään virtaa. Joskus se ehkä palaa takaisin, toivottavasti yhtä luottavaisena ja ystävällisenä kuin vielä eilisaamuna oli, sillä sellaisia henkiä maailma tarvitsee kehossa missä hyvänsä. Taivas on värjäytynyt vaaleanpunaiseksi, kaikki on joskus päättyvä.
Valkoinen koira juoksee tunturissa sydämensä kyllyydestä ja tuulen lailla ajasta vapaa on sen henki.
Lepää rauhassa, rakas Halla.
Today I had to say goodbyes and cry out the tears I had fought to keep inside since yesterday. Even if Halla only this spring found her way into my family, my home and my heart, she really took her place immediately. And now already it is in the past. Now already she is something that was, but is no more and will never be. There is nothing left but a memory, painful for a while, forever beautiful. I grabbed the soft white fur for the last time and there was no more warmth underneath. Nobody answered my touch, because the one who had been, was no more.
I cried so much it was hard to breath. I cried away my pain, huffed out my sorrow in the air. In the middle of it all I heard the swans cooing with each other by the shore. The reflection on the water of a bird flying above reminded me of what lies underneath the surface. Halla is there now and so will we, you and me, too, some day. It's the other side, the place no one knows, where everything is one and where a spirit goes when it leaves our reality. Sometimes it might return, the spirit, hopefully as trustful and friendly as this one was only yesterday, because those are the kinds of spirit our world needs, in whatever kind of a bodies. The sky has been painted pink. Everything has it's end.
A white dog is scampering on the fells as fast as her heart desires. Like the wind, her spirit is free.
Rest in peace, dear Halla.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kerro.