Siirry pääsisältöön

Vuosientakaisia

Ja taas olen tehnyt löytöjä.

kaksi kierrosta liikenneympyrässä
(c) raiining-day

ja tiedän, etten enää palaa takaisin

muistellaan ja huomataan,
ettei muuta muistetakaan
kun humalassa kaikki on hauskempaa

halataan, vielä tavataan
ruusuinemme vakuutellaan
vaikka toisistamme kuullaan tuskin koskaan

vuosien päästä mietin
siihen aikaan takaisin
palaisin, jos vielä voisin
palaisin huoltoasemalle, jolla istuu vieläkin
rakkaus teinitytön, se mies, josta haaveilin
vakiopöydässä vaimoineen ja lapsineen se istuu miettien
milloin kadotti nuoruuden


Olen koivu

Olen koivu. Nuori vielä, ohutrunkoinen. Oksani ovat kapeita, eikä niitä ole paljon. Kasvavat vielä. Ensimmäiset lehteni puhkesivat keväällä. Silmuina nukkuivat, puhkesivat lehdiksi. Valo värjäytyy vihreäksi kulkiessaan niiden lävitse.

Olen vielä pieni, katson vanhempiani ylöspäin. Nuorempiani taimiksikin puhutellaan. Mustavalkoinen kaarnani on sileä, arveton. Elämä ei ole minua kolhinut. Juureni ulottuvat joka vuosi syvemmälle, juurrun maahan. Juurrun sukuni sekaan. Joka vuosi kaivautuvat syvemmälle juureni, joka vuosi kapuaa latvani korkeammalle.

Tuulessa heiluvat lehteni, humisevat. Puuskissa heilun itsekin, huojun. Myrskyä en toivo, pelkään, en vielä ole vahva. Sateessa kastun. Pisarat valuvat lehdilleni, runkoani. Juon vettä ravinteikkaasta maasta.

Jonain päivänä minustakin tulee suuri, korkea. Sitten ei minun tarvitse ketään katsella ylöspäin. Voin nähdä pitkälle yli järven, lainehtivan veden. Voin nähdä sisuksiin metsän, riveihin veljieni, serkkujeni. Voin nähdä omat taimeni, lapseni. Vaan jos varjoissa kasvan, pieneksi jään ja myrsky minut kaataa.

(c) Robin Hedberg

Kylmä pakkasaamu

Kylmä tuulenpuuska pyyhkäisee viimeisetkin unihiekan rippeet silmistäni. Kelmeä aurinko on noussut ja näyttää roikkuvan vaivalloisesti juuri ja juuri metsän yllä, jotta sen valonsäteet pääsevät pyyhkimään hiljaisen leikkikentän ylitse. Kaikki on valkeaa. Lumi ei ole vieläkään tullut, mutta kuura on niellyt kaiken. Keinut eivät heilu tuulessa, ketjut näyttävät jäätyneen kankeiksi. Liukumäen juurelle kerääntynyt vesilätäkkökin on jäätynyt valkoiseksi.

Suljen silmäni, enkä kuule ääntäkään. Ei lapsia huutamassa, ei koiria haukkumassa, eikä lintuja laulamassa. Viimeiset siivekkäät lienevät lentäneen etelään jo viikkoja sitten. Täällä olen enää minä ja kylmästä kohmeinen kehoni. Onnistun juuri ja juuri tuntemaan auringonsäteiden heikon lämmön pakkasesta punoittavilla poskillani. Enää ei kuulu veden solinaa, eikä lehtien havinaa. On kuin äänet olisivat hävinneet maailmasta kokonaan. Tai ehkäpä olen vain tullut kuuroksi? Koetan kuiskata hiljaa todistaakseni kuuloni olevan ennallaan, mutta suustani purkautuu vain pakkasilmassa höyryävä pilvi, joka häviää ei mihinkään.


"Huomenta!" Huudan. Metsänreunasta lehahtaa lentoon musta lintu. En olekaan yksin, mutta varpaani ovat jäässä. Kahdet villasukat eivät enää riitä.


Kommentit

Lähetä kommentti

Kerro.