Juhannustanhut

Lähtö oli hankala niin henkisesti, kuin kuusi kiloa liikaa painavan matkalaukun ja käsimatkatavaroihin unohtuneen veitsenkin vuoksi. Lentokoneessa oli kyyneliä poskilla, mutta paljon tilaa. Junanlaiturilla sanotut heit olivat helpot, sillä Hiljainen Metsästäjä ei jätä hyvästejä.

Leaving was difficult and not just mentally, but also because of the six extra kilos in my suitcase and the knife I forgot in my hand luggage. I had a lot of space in the plane and tears were running down my face. Saying goodbyes as his train arrived was easy, since The Silent Hunter simply does not say goodbyes.

Koiranpentuja voisi tuijotella ikuisuuksiin. Yksi niistä on minun pieni Uulani. Uula, joka sai nimensä Olan mukaan. Olan, joka on juuri sellainen, jollainen koiranpentu olisi, jos olisikin ihminen.

Olin jo ehtinyt unohtaa, miltä tuulen havina puiden lehdissä kuulostaa.

One could just stare at puppies forever. One of them is my little Uula. Uula, who got his name after Ola. Ola, who is just like a puppy would be, if it was a human being.

I had already forgotten what the wind sounds like when it moves through the leaves of trees.

Juhannusta juhlittiin Luotolansaaressa Viitasaarella. Se koostui saunomisesta, iloisista jälleennäkemisistä, öisistä souturetkistä, tansseista riihessä, teltasta, naurusta, tikuista villasukissa, karaokesta, jalkapallosta, kerrospukeutumisesta, muurinpohjaletuista, sateesta ja auringonpaisteesta. Se oli hyvä juhannus. Oikein hyvä.

We celebrated Midsummer in Luotolansaari. The weekend consisted of sauna, happy reunions, rowing out on the lake in the middle of the night, dancing in a barn, a tent, laughter, splinters in my wool socks, karaoke, soccer, wearing layers, crêpes, rain and sunshine. It was a good one. A very good one.