Ystävistä kaksi saapui Svalbardin keväiseen säähän, vuoden toistaiseksi lämpöisimpään päivään. Viikonloppu oli käytettävä pakkaamiseen ja muihin retkivalmisteluihin. Oli leivottava suklaakakkua ja vahattava suksia. Tätä reissua oli odotettu.
Maanantaiaamu oli aurinkoinen ja satamassa seisovan laivan kannelle olisi voinut nukahtaa. Isfjordin aalloille päästyämme keinunta alkoi kuitenkin kuvottaa. Myrskylinnut lentelivät Ms. Langøysundin ympärillä ja lähestyessämme Oscar II:n maata auringonpaiste himmeni. Esmarkbreenin reuna oli vaikuttava ja piti komeaa jyrinää välillä mereen poikiessaan.
Ensimmäisenä päivänä hiihdettiin vain muutama hassu kilometri, joiden aikana ehti juuri ja juuri vasta päästä vauhtiin. Leiri pystytettiin yllättävän sujuvasti ja ulkona oli lämmin ilman takkiakin. Sitten tuli lumisade, joka kasteli kaiken. Aurinko jaksoi siltikin lämmittää pilvienkin takaa ja ilma oli tyyni.
Herätessäni tiistaiaamuun kuuntelin lumisadetta, joka enteili huonoa ropistessaan telttakangasta vasten. Lumi oli märkää ja kaikki maailma ympärillämme lähes pelkkää valkeutta. Kuljimme viitisentoista kilometriä näkemättä juuri mitään muuta, kuin toisemme. Ohittamamme railot jäätikössä muistuttivat meitä siitä, miksi kuljemme köydessä.
Valkeus ympäröi meitä vielä keskiviikonkin. Vietimme hitaan aamun ja saimme nukkua pitkään. Sukset liukuivat mukavasti ilman nousukarvoja tai pulkkaa. Stian vei meidät päiväretkelle Tomtegubbenin juurelle, mutta onnistuimme näkemään vain aavistuksen sen rinteestä. Olin siitä salaa onnellinen, sillä huonon näkyvyyden vuoksi emme voineet kiivetä vuorelle, mikä tarkoitti sitä, että vältyin alamäkikaatuilulta.
Leirissä vietetyn vapaa-ajan runsaus tuntui kummalliselta, mutta varsin mukavalta. Oli aikaa jutella ihmisille. Anniken kokkaili vierailleen kolmen ruokalajin illallisia, kun taas Mortenin sukset eivät tänään olleet luistaneet lainkaan. Svalbardilla asumisesta vähennetään kuulemma aikuispisteitä.
Minut herätettiin jääkarhuvahtiin kahdelta aamuyöllä. Partioin ympäri leiriä ja aika juoksi melkomoista haipakkaa.Yhtäkkiä paksuun pilvipeitteeseen repeytyi aukkoja ja auringonvalo pääsi suodattamattomana maahan saakka. Valkeuteen tottuneet silmäni tuntuivat erottavan aivan uusia värisävyjä, enkä voinut olla ihailematta sitä, miltä maailma ympärilläni nyt näytti. Luovutettuani vahtivuoron Stianille ja kömmittyäni takaisin makuupussiini en saanutkaan enää unta.
Väsyneenä aamun kaksi tuntia herätyksestä liikkeellelähtöön tuntuivat vilahtavan ohitse tavallistakin vikkelämmin. Aamullisen navigointivirheen ja hyvän ylämäen jälkeen päivä oli suurimmaksi osaksi leppoista luistelua loivaan alamäkeen jo tutuksi käyneessä valkeudessa. Aamuöinen aavistus ilman kirkastumisesta oli haihtunut. Yhdessä hieman jyrkemmässä alamäessä täräytin tapani mukaan naamalleni hankeen ja hetken aikaa seikkailimme railoisalla alueella, josta Arne kuitenkin luovi meidät turvallisesti läpi.
En enää tiennyt, oliko taivaalta satava tavara vettä vai lunta, mutta kaiken se jokatapauksessa kasteli. Vesi kerääntyy pulkkaan kivasti, eivätkä monotkaan pidä sitä ulkopuolella ikuisesti. Lumi oli norjalaisen kielikuvan mukaan mätää ja upposin siihen reisiäni myöten, mikäli yritin kävellä leirissä ilman suksia. Olin hurjan onnellinen siitä, ettei jääkarhuvahti ollut meidän vastuullamme juuri tänä iltana.
Perjantaina osa oppaista vieraineen lähti hiihtoretkelle viereisen niemen kärkeen, kun me loput seurasimme Sigmundia jäätikölle. Tehtävänämme oli etsiä mielenkiintoinen reitti jäätikön reunalta ylös, ylittäen railoja peittäviä lumisiltoja. Alex johti meidän köysitiimiämme ja löysi kuin löysikin mainion reitin tippumatta yhteenkään railoon, Sigmundin harmiksi.
Lounaan jälkeen vieraamme liittyivät taas meidän seuraamme. Nyt minun ja Alexin oli määrä viedä heidät samaiselle jäätikköretkelle. Suksien kanssa kiipeily tuotti mukavasti haastetta ja railojen ylitys oli jännittävää. Näkymät jäätikön reunamilta eivät kurjahkon sään vuoksi olleet ehkä mieltäylentäviä, mutta kokemus oli silti hieno - meille jokaiselle.
Illaksi sade lakkasi ja sää kirkastui vihdoin. Aurinko tuli esiin ja näytti ympäristöstämme aivan uusia puolia. Ihmiset haahuilivat ympäri leiriä kameroineen ja tunnelma oli korkealla. Rannalle varastoimamme polttopuut saivat kuin saivatkin käyttöä ja nuotion ympärillä oli tungosta vielä puolenyön aikaankin. Jotkut reippaat lähtivät illalla vielä kipuamaan läheisen vuoren huipulle. Silloin tällöin joku muistutti, että tämä oli viimeinen iltamme retkellä tällä opiskeluporukalla, mutta sitä ei sopinut miettiä.
Lauantaiaamuna jääkarhuvahdissa seistessäni ajatus tämän opiskeluvuoden päättymisestä hiipi takaisin mieleeni. Siellä seisoin kummulla, vartioimassa leiriä hulppeissa maisemissa ja melkein pidättelin itkua. Päässäni soi laulu:
"'Cause everything I want is everything that's here,
and when we're all together there's nothing to fear.
And wherever I wander there's one thing I've learned:
it's to here I will always, always return."
Ihmiset heräilivät pikkuhiljaa ja me opiskelijat kokoonnuimme nuotion ympärille viimeistä kertaa. Puhuimme siitä, miten meidän matkamme on vasta alkanut ja miten emme saa hukata itseämme tai luopua arvoistamme. Savu kirveli silmissä.
Leiri pakattiin ja pulkkiemme päällä istuskellessamme kertasimme viimepäivien tapahtumia ja tunnetiloja. Vieraamme vaikuttivat varsin tyytyväisiltä, mistä tulin kovin iloiseksi. Meitä hakemaan saapui eri laiva, kuin mitä odotimme ja veneeseen oli kahlattava. Jo kenkänsä kastelleet pojat toimivat kuormajuhtina ja kantoivat meitä muita rannalta kyytiin.
Laiva keinui tällä kertaa enemmän, mutta yllätti meidät iloisesti ruokatarjoilullaan. Pysähdyimme matkalla Barentsburgissa, joka sai Valokuvaaja-Peltomäen haltioihinsa. Osallistuimme opastetulle kierrokselle, jonka seuraaminen oli yllättävän mielenkiintoista. On aina yhtä surullista katsella, miten kauniita vanhoja puurakennuksia remontoidaan rumiksi muka-moderneiksi lego-taloiksi.
Olimme tehokkaita pulkkien purkamisessa ja tavaroiden kuivumaan ripustamisessa. Huristimme kiireellä taksilla kotiin, kuurasimme itsemme, nauroimme toistemme ruskettuneille kasvoille ja painuimme kaikki yhdessä täyttämään vatsamme pitsalla - ja suurimman osan kohdalla myös oluella. Eikä se ilta loppunut lyhyeen.
Two of my friends arrived to Svalbard, into an extremely nice weather warmed up by the springtime. The weekend was to be used for packing and other preparations. I had to bake brownies and wax skis. This trip had been looked forward to.
Monday started out with a sunny morning and I could have fallen asleep on the deck of a ship standing in the dock. After we reached the waves of Isfjorden, however, I got a bit nauseous. Fulmars were flying around Ms. Langøysund and the sun hid itself as we approached Oscar II Land. The edge of Esmark Glacier was impressive and made a rumbled spectacularly as it calved into the sea every now and then.
We only skied for a couple of kilometers, which was barely enough to get to the taste of it. The camp was put up surprisingly smoothly and it wasn't cold outside even if you were not wearing a jacket. Then came the snowfall that made everything wet. The sun still managed to radiate it's heat through the clouds and there was no wind at all.
I woke up on Tuesday morning, listening to the snow pattering on our tents. It was not a good sign. The snow was wet and the whole world around us white. We traveled a bit more than fifteen kilometers without seeing hardly anything else than each other. We passed a few crevasses, which served as a good reminder of why we were walking in a rope team.
We were surrounded by the whiteness through the whole Wednesday as well. We had a slow morning and got to sleep in. The skis were gliding nicely without skins or a pulk. Stian's day trip took us to the foot of Tomtegubben, but we barely saw a hint of it's side. I was secretly happy we couldn't climb up on it due to the poor visibility, because that meant I avoided all the wipeouts skiing downhill would've caused me.
The abundance of free time in camp felt strange but cosy. There was time to go around and chat with people. Anniken was cooking her guests three course dinners, where as Morten's wooden skis had not been gliding at all today. One will loose adult points for moving up to Svalbard, I hear.
I was woken up for polar bear watch at two in the morning. The hour went by fast as I was scouting around the camp. Suddenly the thick cover of clouds was ripped apart and sunlight could reach the ground unfiltered. My eyes, adjusted to the whiteness, seemed to be able to tell apart the finest shades of colour and I could not stop admiring what my surroundings now looked like. After I woke Stian up and crawled back into my sleeping bag, I couldn't fall asleep again.
When tired, the two hours between wake up and the moment you put on your skis, attach your pulk and get going, seem to run by even faster than usual. After a navigation mistake and a steep enough uphill, our Thursday was mostly easy-going skiing down the glaciers and in the whiteness we already knew fairly well. The hope of the weather clearing out seemed to have disappeared. I kept to my style and managed to perform a beautiful faceplant in one downhill. We also had a little adventure in a crevassed area, but Arne found us a safe way through.
Whether the stuff falling from the sky was water or snow I didn't know anymore, but it just drenched everything. The pulks come in handy for gathering the water and after a while, the ski boots start sucking it in as well. Norwegians described this kind of snow as rotten and I felt into it thigh-deep, if I tried to walk around the camp without having my skis on. Watching others trying to make their way from one side of the camp to another provided amusement, though. The fact that the polar bear watch for tonight was not our group's responsibility, made me extremely happy.
On Friday morning some of the guides took our guests for a ski trip by the beach, while the rest of us followed Sigmund to the glacier. Our mission was to find an interesting route up the glacier and across quite a few snow bridges covering the crevasses. Alex led our rope-team and found a very nice route without falling in even once, which Sigmund thought was a pity.
Our guests joined us again after lunch and now me and Alex were to take them to the same glacier walk. Climbing up on skis posed some nice challenges and crossing snow bridges was exciting. The view from the edge of the glacier might have not been the most beautiful one, due to the very grey weather, but the experience was nevertheless amazing - for each and every one of us.
As the evening went on, it quit raining and the weather finally cleared up. The sun came out and made us see our surroundings in a totally different way. People were wandering around the camp with their cameras and everyone were in a good mood. The firewood we had stored on the beach got used and the fireplace was crowded way past midnight. Some were eager enough to go on a "topptur" in the late evening. Every now and then someone pointed out that this was our last night in camp with this study group, but I found that something that should not be thought about.
The idea of this study year coming to it's ending crept back into my mind as I stood in the polar bear watch early on Saturday morning. There I stood, on a mount, watching over the camp in this breathtakingly beautiful scenery and tried not to cry. I had a song stuck in my head.
"'Cause everything I want is everything that's here
and when we're all together, there's nothing to fear.
And wherever I wander there's one thing I've learned:
it's to here I will always, always return."
People were slowly waking up and we ANG's gathered in a circle around the campfire for what might be the very last time. We talked about how our journey has only just begun and how we should not lose ourselves nor forget our values in the future. I got smoke into my eyes...
The camp got packed up and we summed up the experiences and feelings from the precious days as we sat on our pulks by the beach. Our guests seemed pleased, which made me very happy. We got picked up by a different ship we had been expecting and only a few guys had to get their shoes wet, while the rest of us got carried into the boat, that more or less looked like a refugee raft.
The ship was rocking even more this time, but we were happily surprised by the lunch served on board. We stopped in Barentsburg and Peltomäki the Photographer was blown away. We followed a guided tour, which was actually very interesting. It's always sad to see how the beautiful, old, wooden buildings are being renovated into ugly, "modern" Lego houses.
ANG showed it's efficiency in unpacking the pulks and hanging equipment to dry in a record speed. In a hurry we took a taxi home, showered, laughed at each other's tanned faces and headed out all together to fill ourselves up with some pizza - and in most cases with beer as well. That night did not come to an end very early at all.
Maanantaiaamu oli aurinkoinen ja satamassa seisovan laivan kannelle olisi voinut nukahtaa. Isfjordin aalloille päästyämme keinunta alkoi kuitenkin kuvottaa. Myrskylinnut lentelivät Ms. Langøysundin ympärillä ja lähestyessämme Oscar II:n maata auringonpaiste himmeni. Esmarkbreenin reuna oli vaikuttava ja piti komeaa jyrinää välillä mereen poikiessaan.Ensimmäisenä päivänä hiihdettiin vain muutama hassu kilometri, joiden aikana ehti juuri ja juuri vasta päästä vauhtiin. Leiri pystytettiin yllättävän sujuvasti ja ulkona oli lämmin ilman takkiakin. Sitten tuli lumisade, joka kasteli kaiken. Aurinko jaksoi siltikin lämmittää pilvienkin takaa ja ilma oli tyyni.
Herätessäni tiistaiaamuun kuuntelin lumisadetta, joka enteili huonoa ropistessaan telttakangasta vasten. Lumi oli märkää ja kaikki maailma ympärillämme lähes pelkkää valkeutta. Kuljimme viitisentoista kilometriä näkemättä juuri mitään muuta, kuin toisemme. Ohittamamme railot jäätikössä muistuttivat meitä siitä, miksi kuljemme köydessä.
Valkeus ympäröi meitä vielä keskiviikonkin. Vietimme hitaan aamun ja saimme nukkua pitkään. Sukset liukuivat mukavasti ilman nousukarvoja tai pulkkaa. Stian vei meidät päiväretkelle Tomtegubbenin juurelle, mutta onnistuimme näkemään vain aavistuksen sen rinteestä. Olin siitä salaa onnellinen, sillä huonon näkyvyyden vuoksi emme voineet kiivetä vuorelle, mikä tarkoitti sitä, että vältyin alamäkikaatuilulta.
Leirissä vietetyn vapaa-ajan runsaus tuntui kummalliselta, mutta varsin mukavalta. Oli aikaa jutella ihmisille. Anniken kokkaili vierailleen kolmen ruokalajin illallisia, kun taas Mortenin sukset eivät tänään olleet luistaneet lainkaan. Svalbardilla asumisesta vähennetään kuulemma aikuispisteitä.
Minut herätettiin jääkarhuvahtiin kahdelta aamuyöllä. Partioin ympäri leiriä ja aika juoksi melkomoista haipakkaa.Yhtäkkiä paksuun pilvipeitteeseen repeytyi aukkoja ja auringonvalo pääsi suodattamattomana maahan saakka. Valkeuteen tottuneet silmäni tuntuivat erottavan aivan uusia värisävyjä, enkä voinut olla ihailematta sitä, miltä maailma ympärilläni nyt näytti. Luovutettuani vahtivuoron Stianille ja kömmittyäni takaisin makuupussiini en saanutkaan enää unta.
Väsyneenä aamun kaksi tuntia herätyksestä liikkeellelähtöön tuntuivat vilahtavan ohitse tavallistakin vikkelämmin. Aamullisen navigointivirheen ja hyvän ylämäen jälkeen päivä oli suurimmaksi osaksi leppoista luistelua loivaan alamäkeen jo tutuksi käyneessä valkeudessa. Aamuöinen aavistus ilman kirkastumisesta oli haihtunut. Yhdessä hieman jyrkemmässä alamäessä täräytin tapani mukaan naamalleni hankeen ja hetken aikaa seikkailimme railoisalla alueella, josta Arne kuitenkin luovi meidät turvallisesti läpi.
En enää tiennyt, oliko taivaalta satava tavara vettä vai lunta, mutta kaiken se jokatapauksessa kasteli. Vesi kerääntyy pulkkaan kivasti, eivätkä monotkaan pidä sitä ulkopuolella ikuisesti. Lumi oli norjalaisen kielikuvan mukaan mätää ja upposin siihen reisiäni myöten, mikäli yritin kävellä leirissä ilman suksia. Olin hurjan onnellinen siitä, ettei jääkarhuvahti ollut meidän vastuullamme juuri tänä iltana.
Perjantaina osa oppaista vieraineen lähti hiihtoretkelle viereisen niemen kärkeen, kun me loput seurasimme Sigmundia jäätikölle. Tehtävänämme oli etsiä mielenkiintoinen reitti jäätikön reunalta ylös, ylittäen railoja peittäviä lumisiltoja. Alex johti meidän köysitiimiämme ja löysi kuin löysikin mainion reitin tippumatta yhteenkään railoon, Sigmundin harmiksi.
Lounaan jälkeen vieraamme liittyivät taas meidän seuraamme. Nyt minun ja Alexin oli määrä viedä heidät samaiselle jäätikköretkelle. Suksien kanssa kiipeily tuotti mukavasti haastetta ja railojen ylitys oli jännittävää. Näkymät jäätikön reunamilta eivät kurjahkon sään vuoksi olleet ehkä mieltäylentäviä, mutta kokemus oli silti hieno - meille jokaiselle.
Illaksi sade lakkasi ja sää kirkastui vihdoin. Aurinko tuli esiin ja näytti ympäristöstämme aivan uusia puolia. Ihmiset haahuilivat ympäri leiriä kameroineen ja tunnelma oli korkealla. Rannalle varastoimamme polttopuut saivat kuin saivatkin käyttöä ja nuotion ympärillä oli tungosta vielä puolenyön aikaankin. Jotkut reippaat lähtivät illalla vielä kipuamaan läheisen vuoren huipulle. Silloin tällöin joku muistutti, että tämä oli viimeinen iltamme retkellä tällä opiskeluporukalla, mutta sitä ei sopinut miettiä.
Lauantaiaamuna jääkarhuvahdissa seistessäni ajatus tämän opiskeluvuoden päättymisestä hiipi takaisin mieleeni. Siellä seisoin kummulla, vartioimassa leiriä hulppeissa maisemissa ja melkein pidättelin itkua. Päässäni soi laulu:
"'Cause everything I want is everything that's here,
and when we're all together there's nothing to fear.
And wherever I wander there's one thing I've learned:
it's to here I will always, always return."
Ihmiset heräilivät pikkuhiljaa ja me opiskelijat kokoonnuimme nuotion ympärille viimeistä kertaa. Puhuimme siitä, miten meidän matkamme on vasta alkanut ja miten emme saa hukata itseämme tai luopua arvoistamme. Savu kirveli silmissä.
Leiri pakattiin ja pulkkiemme päällä istuskellessamme kertasimme viimepäivien tapahtumia ja tunnetiloja. Vieraamme vaikuttivat varsin tyytyväisiltä, mistä tulin kovin iloiseksi. Meitä hakemaan saapui eri laiva, kuin mitä odotimme ja veneeseen oli kahlattava. Jo kenkänsä kastelleet pojat toimivat kuormajuhtina ja kantoivat meitä muita rannalta kyytiin.
Laiva keinui tällä kertaa enemmän, mutta yllätti meidät iloisesti ruokatarjoilullaan. Pysähdyimme matkalla Barentsburgissa, joka sai Valokuvaaja-Peltomäen haltioihinsa. Osallistuimme opastetulle kierrokselle, jonka seuraaminen oli yllättävän mielenkiintoista. On aina yhtä surullista katsella, miten kauniita vanhoja puurakennuksia remontoidaan rumiksi muka-moderneiksi lego-taloiksi.
Olimme tehokkaita pulkkien purkamisessa ja tavaroiden kuivumaan ripustamisessa. Huristimme kiireellä taksilla kotiin, kuurasimme itsemme, nauroimme toistemme ruskettuneille kasvoille ja painuimme kaikki yhdessä täyttämään vatsamme pitsalla - ja suurimman osan kohdalla myös oluella. Eikä se ilta loppunut lyhyeen.
Two of my friends arrived to Svalbard, into an extremely nice weather warmed up by the springtime. The weekend was to be used for packing and other preparations. I had to bake brownies and wax skis. This trip had been looked forward to.
Monday started out with a sunny morning and I could have fallen asleep on the deck of a ship standing in the dock. After we reached the waves of Isfjorden, however, I got a bit nauseous. Fulmars were flying around Ms. Langøysund and the sun hid itself as we approached Oscar II Land. The edge of Esmark Glacier was impressive and made a rumbled spectacularly as it calved into the sea every now and then.
We only skied for a couple of kilometers, which was barely enough to get to the taste of it. The camp was put up surprisingly smoothly and it wasn't cold outside even if you were not wearing a jacket. Then came the snowfall that made everything wet. The sun still managed to radiate it's heat through the clouds and there was no wind at all.
I woke up on Tuesday morning, listening to the snow pattering on our tents. It was not a good sign. The snow was wet and the whole world around us white. We traveled a bit more than fifteen kilometers without seeing hardly anything else than each other. We passed a few crevasses, which served as a good reminder of why we were walking in a rope team.
We were surrounded by the whiteness through the whole Wednesday as well. We had a slow morning and got to sleep in. The skis were gliding nicely without skins or a pulk. Stian's day trip took us to the foot of Tomtegubben, but we barely saw a hint of it's side. I was secretly happy we couldn't climb up on it due to the poor visibility, because that meant I avoided all the wipeouts skiing downhill would've caused me.
The abundance of free time in camp felt strange but cosy. There was time to go around and chat with people. Anniken was cooking her guests three course dinners, where as Morten's wooden skis had not been gliding at all today. One will loose adult points for moving up to Svalbard, I hear.
I was woken up for polar bear watch at two in the morning. The hour went by fast as I was scouting around the camp. Suddenly the thick cover of clouds was ripped apart and sunlight could reach the ground unfiltered. My eyes, adjusted to the whiteness, seemed to be able to tell apart the finest shades of colour and I could not stop admiring what my surroundings now looked like. After I woke Stian up and crawled back into my sleeping bag, I couldn't fall asleep again.
When tired, the two hours between wake up and the moment you put on your skis, attach your pulk and get going, seem to run by even faster than usual. After a navigation mistake and a steep enough uphill, our Thursday was mostly easy-going skiing down the glaciers and in the whiteness we already knew fairly well. The hope of the weather clearing out seemed to have disappeared. I kept to my style and managed to perform a beautiful faceplant in one downhill. We also had a little adventure in a crevassed area, but Arne found us a safe way through.
Whether the stuff falling from the sky was water or snow I didn't know anymore, but it just drenched everything. The pulks come in handy for gathering the water and after a while, the ski boots start sucking it in as well. Norwegians described this kind of snow as rotten and I felt into it thigh-deep, if I tried to walk around the camp without having my skis on. Watching others trying to make their way from one side of the camp to another provided amusement, though. The fact that the polar bear watch for tonight was not our group's responsibility, made me extremely happy.
On Friday morning some of the guides took our guests for a ski trip by the beach, while the rest of us followed Sigmund to the glacier. Our mission was to find an interesting route up the glacier and across quite a few snow bridges covering the crevasses. Alex led our rope-team and found a very nice route without falling in even once, which Sigmund thought was a pity.
Our guests joined us again after lunch and now me and Alex were to take them to the same glacier walk. Climbing up on skis posed some nice challenges and crossing snow bridges was exciting. The view from the edge of the glacier might have not been the most beautiful one, due to the very grey weather, but the experience was nevertheless amazing - for each and every one of us.
As the evening went on, it quit raining and the weather finally cleared up. The sun came out and made us see our surroundings in a totally different way. People were wandering around the camp with their cameras and everyone were in a good mood. The firewood we had stored on the beach got used and the fireplace was crowded way past midnight. Some were eager enough to go on a "topptur" in the late evening. Every now and then someone pointed out that this was our last night in camp with this study group, but I found that something that should not be thought about.
The idea of this study year coming to it's ending crept back into my mind as I stood in the polar bear watch early on Saturday morning. There I stood, on a mount, watching over the camp in this breathtakingly beautiful scenery and tried not to cry. I had a song stuck in my head.
"'Cause everything I want is everything that's here
and when we're all together, there's nothing to fear.
And wherever I wander there's one thing I've learned:
it's to here I will always, always return."
People were slowly waking up and we ANG's gathered in a circle around the campfire for what might be the very last time. We talked about how our journey has only just begun and how we should not lose ourselves nor forget our values in the future. I got smoke into my eyes...
The camp got packed up and we summed up the experiences and feelings from the precious days as we sat on our pulks by the beach. Our guests seemed pleased, which made me very happy. We got picked up by a different ship we had been expecting and only a few guys had to get their shoes wet, while the rest of us got carried into the boat, that more or less looked like a refugee raft.
The ship was rocking even more this time, but we were happily surprised by the lunch served on board. We stopped in Barentsburg and Peltomäki the Photographer was blown away. We followed a guided tour, which was actually very interesting. It's always sad to see how the beautiful, old, wooden buildings are being renovated into ugly, "modern" Lego houses.
ANG showed it's efficiency in unpacking the pulks and hanging equipment to dry in a record speed. In a hurry we took a taxi home, showered, laughed at each other's tanned faces and headed out all together to fill ourselves up with some pizza - and in most cases with beer as well. That night did not come to an end very early at all.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kerro.