Poluilla

Sain äidiltä joululahjaksi kameran. Sellaisen, joka mahtuu taskuun, kestää iskuja ja vettä. Laadukkaita kuviahan se ei ota, mutta kuvia kuitenkin. Yritin leikkiä sillä tänään, kun kävelin kauppaan auringonpaisteisessa aamupäivässä. My mum got me a camera for Christmas. A camera, that fits in my pocket and can handle getting wet and beaten up. It won't take high quality pictures of course, but it still does take pictures. I tried to play with it today as I walked to town in the sunny morning.

Kun viettää päivät töissä, antaa kaikkensa ja tulee kotiin väsyneenä. Kun käy nukkumaan iltayhdeksältä. Sitä elää sellaista elämää, jossa ei ole olemassa kenellekään - paitsi töissä. Silloinkin sitä on vain töissä ja kohtaamiset ihmisten kanssa jäävät lyhyiksi, satunnaisiksi. Jollekin jää oppaana ehkä mieleen unohtumattoman kokemuksen reunamille, toiselle on osa sitä persoonatonta palveluhenkilökuntaa, joka koko tätä paikkaa pyörittää. Mutta ei se ole huono asia, eikä luonnotonkaan. En minäkään muista kaikkia palvelemiani. Viime päiviltä mieleeni ovat jääneet iloinen, itävaltalainen täti, jolta sain suklaata sekä seitsemänkymppinen tummu, joka ensimmäistä kertaa hevosen selässä oltuaan oli niin iloinen, että halusi halata. Toissapäivänä tartuin uuteen kirja an. Sellaiseen, joka oli saatu luettavaksi, mutta jätetty hyllylle sängyn viereen pölyttymään. Tänään minulla on enää kolmekymmentä sivua jäljellä. Olin melkein unohtanut, kuinka mukaansatempaavia kirjat voivat olla ja kuinka rauh...

Taisin selvitä kuumeesta helpolla ja Uula söi kuumemittarinkin. Unelmatorppa näyttää viluiselta. Ulkona valo on kaunis, mutta missä välissä satoi näin paljon lunta? It seems like I fought off the fever quite easily. Uula ate the thermometer anyway. My dream house looks chilly. The light outside is beautiful, but when did it snow this much?

"Mutta miks joku muuttais Helsingistä Lappiin?" Siinä kysymys, jonka olen kuullut jo kovin useaan otteeseen. Nimenomaan suomen kielellä. Kun ulkomaalaiselle turistille kertoo olevansa alunperin kotoisin Etelä-Suomesta, tämä toteaa, ettei ihmettele lainkaan, miksi joku haluaisi asua täällä kauniissa Pohjoisessa. Siis jos tykkää äärimmäisestä kylmyydestä. Muuttaessani Pohjoiseen jätin taakseni ison kasan ystäviä. Sellaisia ihmisiä, joiden kanssa saa olla juuri sitä mitä on ja nauraa asioille, joille ei ehkä oikeasti saisi. Sellaisia, joille ei koskaan tarvitse soittaa etukäteen, että on tulossa käymään, paitsi pihasta, että nakkaatko mulle avaimet . Sellaisia, joiden jääkaapista saa aina syödä ja joiden kanssa voi käydä pelaamassa jalkapalloa, vaikka olisikin siinä maailman huonoin. Jätin taakseni Opastinsillan ongelmakommuunin, jossa edelleen vietetään lautapeli-iltoja ja istutaan parvekkeella Eläketurvakeskuksen kyltin valkeassa hohteessa. No en minä teitä mihinkään ole...

hanki halasi jäistä maata, eivätkä kynttilät ikkunalla valaisseet pimeää yötä, joka pimeän päivän päätti hiljaisuus on syy olla haikea, poika  tuumi ja huokasi ikkunan huuruun kädellään hapuillen häntä, joka kevääseen oli lähtenyt, unohtanut kenkänsä eteiseen, eikä koskaan palannut niitä noutamaan karkuun juokset kiireeltä turhaan pingot pelolta piiloon henkeäsi haukot, et muista kuinka hengittää eivät osaa jalkasi juoksemasta lakata etkä muista, miltä näyttää maisema, joka ei liiku siis odota, vaikka aurinko ei ole koskaan niin loppu etteikö saisi sinua kiinni ja ehtisi sinua lämmittää muista, ihminen, hengittää vajota varjoon vilpoiseen heinikkoon hävitä haluan kaatua korpeen kiviseen taintua tantereelle kun ikävoin kauneutta luona totisten tornitalojen ja mahdin metallinhohtoisen taivas, kuule jokainen rakkauslaulu  maan kamaralla laulettu kuule jokainen rakkaudentunnustus hiljaisuuteen kuiskattu sada päälleni silloin, kun sydämeni itke...

Töitä on viimeaikoina ollut niin paljon, ettei muusta elämästä ehdi edes haaveilla. Paitsi lauantai-iltana ehdimme vihdoin ja viimein kirkkoon kauneimpia joululauluja laulamaan. Ensimmäistä kertaa vuosiin - tai ehkä ikinä - ajatus siitä, minne suuntaisin seuraavaksi ei kummittele mielessäni. En tunne tarvetta lähteä, enkä tiedä miksi. En myöskään tiedä, miten elämää kuuluisi elää paikallaan. En enää luule tietäväni kuka olen tai mitä haluan. Joskus tuntuu siltä, kuin olisin eksynyt, enkä jaksaisi enää etsiä tietäni ulos. Joskus olo on täysin seesteinen - on helppo olla tässä. On siis hyvä hukuttautua töihin. Töihin, jotka joskus tuntuvat todella raskailta, mutta rekiretkellä lumisessa metsässä revontulten tanssiessa taivaalla parhailta maailmassa. Talvi Sipoossa 2011. I've been working so much lately, that there hasn't been time for as little as dreaming about a life outside work. Except on Saturday night; we finally made it to the church to sing...

Päivänvalo hupenee. Joulukuussa aurinko ei juuri paista. Pitäisi varustautua kynttilöin, kääriytyä huopaan ja hautautua sohvannurkkaan, mutta me valmistaudumme vuoden kiireisimpään aikaan. Vapaa-aika hupenee. Paino hupenee. Nostan, kannan, kiskon, työnnän. Heinää, purua, paskaa, vettä. Töissä ei ehdi istuskella ja väsymyskin valtaa vasta kotiovella. Villasukat hupenevat. Ovat kyllä pysyneet tallessa, mutta hajoavat. Olen suurkuluttaja. Yöunet hupenevat. Yleensä siksi, ettei malta nukkua. Koska revontulet. Koska hauskuus. Koska joku. Mutta miten helppoa onkaan olla läsnä ja antaa asioiden valua käsistään, kuin veden sormien lomasta. Daylight is dwindling. The sun won't be shining much in December. One should equip oneself with candles, get wrapped in a blanked and buried in the corner of the couch. But we are preparing for the busiest time of the year. My time off work is dwindling. My weight is dwindling. I lift, I carry, I pull, I pus...