Siirry pääsisältöön

Kasikirjoittamattomuuksia

Kaupassakayntia lukuunottamatta sunnuntai on kotonaolopaiva. Ja paivaunipaiva. Paananen huutelee Itavallan reissusta naamakirjassa ja joku siella niheilee jo heti alkuunsa. Joku kuitenkin innostuukin ja mikas sen innostuttavampaa! Osa yliopistojen 2013 valintakoemateriaaleista on julkaistu ja niita tutkittuani tulen siihen tulokseen, etta uskontotiede olkoon vaihtoehto numero yksi. Kolme englannin valintakoekirjaa kuulostavat niin hirvittavilta, etten usko ikina loytavani itsestani riittavasti motivaatiota niiden haltuunottamiseen. Kokeeseenhan voi sitapaitsi silti menna.



Vahan tekee jo mieli "ihmisten ilmoille". Jos muistiini on lainkaan luottamista, olen ollut pubissa viimeksi Jyvaskylassa ennen Ilosaarirockia. Kasky kay iltaa ja yota viettamaan Achmaneille. En tieda kenelta idea on lahtoisin, mutta toivon, ettemme ole taakkana Amandalle. "Kylla mua ainaki vituttas, jos nakisin mun poikaystavaa kerran vuodessa ja siina samalla pitais kestita jotain kahta urpoa." Evanilla on paljon kysymyksia meista ja Suomesta.

Ulkona on kesa taas ja keinutuoleissa kuistilla voisi istuskella tunteja. Ihmissuhteet, muuttuminen ja odotukset puhuttavat. Paasen kokeilemaan Amandan uutta jousipyssya. Silla ampuminen on huomattavasti helpompaa, kuin aiemmin kokeilemallani kilpajousella. Aluksi nuolet uppoavat hiekkaan, mutta pian ne alkavat hakeutua pahvista askarreltuun maalitauluun. Viimeisella yrityksella neljasta nuolesta kolme osuu ja muistoksi kasivarteen jaa komea rivi mustelmia.

Debs tulee kotiin hymy korvissa. Han oli saanut kaadettua peuran viimeisen metsastyspaivan viimeisella tunnilla. Peura oli kahdeksanpiikkinen ja kaato siisti. Yhtaan lihaa ei heiteta hukkaan ja nyt jaakaapissamme lepaa maksa, jonka syomista en odota erityisen suurella innolla.

Mammoth Springs on lahempana ja enemman kaupungissa, kuin olin kuvitellut. Vesi on kauniin turkoosia ja virtaa valtavalla voimalla. Juomavetta taalta ei saa, eika vesisahkolaitos ole ollut toiminnassa viimeiseen kolmeen vuosikymmeneen. Kustannustehotonta kuulemma. Kauniita postikortteja taalta loytyy. Ja asialleen omistautuneen oppaan lisaksi hieno vanha junavaunu, jota ei ole suunniteltu kitukasvuisille. Nyt tiedan, miksi punaisten lyhtyjen aluetta kutsutaan juuri siksi. Antiikkikaupasta mukaani tarttuu vahingossa taas uusi kirja, jonka lunastan itselleni vaivaisella puolikkaalla dollarilla. John Steinbeckin kirja Yhdysvaltain halki matkustamisesta ei mitenkaan voi olla huono valinta.

"I saw in their eyes something I was to see over and over in every part of the nation - a burning desire to go, to move, to get under way, anyplace, away from any Here. They spoke quietly of how they wanted to go someday, to move about, free and unanchored, not toward something but away from something. I saw this look and heard this yearning everywhere in every state I visited." - John Steinbeck

On aika laittaa uudet piirakanleipomistaitomme koetukselle ja valmistaa jalkiruuat kiitospaivaksi. Taytteeksi tulee talla kertaa bataattia seka kurpitsaa perinteiseen tapaan. Taikinaa onkin vahingossa kahde piirakan asemesta kolmeen ja yhteen neljasosaan. Minulla menee hermo yhteistyohaluttoman taikinan kanssa. Hankin kuitenkin hermojeni mukana menettamani vaimopisteet takaisin tehokkaalla ja nopealla jalkien siivoamisellani. Elokuvan loppukohtauksessa 68-vuotiaassa kehossa elava seitsemantoistavuotias poika toteaa, etta loppujen lopuksi kukaan meista ei ole taalla kauaa, joten ei kayteta elamaa murehtimiseen, vaan nautitaan joka hetkesta.

"For how can one know color in perpetual green, and what good is warmth without cold to give it sweetness?" - John Steinbeck

Pidan siita, miten aamuinen usva saa maailman nayttamaan niin satumaiselta. Taianomaiselta. Se muistuttaa siita, etta tie ei koskaan ole suora ja mutkan takaa saattaa paljastua ihan mita tahansa. Se muistuttaa myos eraasta kesayosta, jona juoksimme heinapellolla yovaatteissamme, jona nauroimme niin, etta vatsaan koski ja jona kaiku sai yksinaisen lehman kailotuksen kuulostamaan karhulta. En edes tieda kuinka monen vuoden takaa tuo muisto jo on, mutta se ilostuttaa ja lammittaa minua aina mieleen noustessaan.

Televisiossa puhutaan vankiloista, jotka tekevat laittomalla maahanmuutolla bisnesta. Vankiloiden perukoille suljetut ja unohdetut ihmiset saadaan tuottamaan pakottamalla heidat toihin. Niin kotimaassani, kuin taallakin, olen kuullut liian monia vihamielisia lauseita, joilla noiden usein tyota etsineiden tai vakivaltaa paenneiden ihmisten arvoa poljetaan alas. En vielakaan pysty ymmartamaan, miksi heidan tilanteeseensa on niin vaikea samaistua. Miksei heille voi antaa mahdollisuutta - yksiloina, joina mekin haluamme tulla kohdelluiksi? Ja miksi on hyvaksyttavaa, jos mina haluan lahtea ulkomaille paremman tyopaikan toivossa, mutta parempaa elamaa Suomesta etsimaan tuleva venalainen on jotenkin huonompi? Haluaisin uskoa vastakkainasettelun ajan olevan ohi. Kuka se on olevinaan, joka kuvittelee olevansa oikeutettu korvamerkitsemaan ja arvottamana kanssaelajaansa yhtaan minkaan perusteella? Saalin hanta, silla uskon, etta ihminen, joka kantaa siallaan vihaa, kaunaa ja katkeruutta paatyy elamaan itse luomassaan kurjuudessa. Tanaan tunnen olevani poikkeuksellisen taynna maailmanrauhaa, yhdenvertaisuutta, ihmisarvoa, anteeksiantamusta, myotatuntoa ja muita petollisia hippiajatuksia. Syytan kiitospaivaa kykenemattomyydestani pessimismiin ja tuomitsevuuteen.

"A sad soul can kill you quicker, far quicker, than a germ." - John Steinbeck


Vietamme elamamme ensimmaista kiitospaivaa ja nain aiheutamme valokuvaussession. Achmanien talo on taynna vilinaa ja vilsketta. Ilmassa on kai ripaus stressiakin, kunnes kaikki rauhoittuvat ruokailemaan. Poydassa on ruokaa jos jonkinlaista, uutena tuttavuutena makeat bataatista ja squashista valmistetut ruokalajit. Jo toista kertaa meilta kysytaan Lucia-paivan juhlinnasta ja lipeakalasta joulupoydassa. Kello tuntuu paljolta jo puoli kahdeksalta ja me lahdemme kotiin salamoiden saattelemana. Tiella kekkuloivat niin janis kuin koirakin, mutta tana iltana saavat pitaa henkensa kumpainenkin.

Uutterasti ahkeroineen tuulen ansioista eilen haravoimamme takapiha nayttaa taas silta, kuin ei olisi koskaan haravaa nahnytkaan. Parsapenkki siistiytyy, koristekivet siirtyvat paikasta toiseen ja pensaat saavat parturin. Debs puuhaa peurankallon parissa. Elaimen suun sisapinta tuntuu hassulle, muistuttaa jotakin merielainta. Sen aivot ovat pienet, vaikkakin luultua suuremmat. Paanasta allottaa.

"Perhaps my wisdom is the knowledge that I do not know." - John Steinbeck

Olen valtellyt kirjakauppaa, mutta Debbyn aloitteesta paadymme sinne kuitenkin. Niska krampissa luen kirjojen selkamyksia hyllyllinen toisensa jalkeen. Mukaani lahtevat kahdentuhannen Raamattu -faktan kirja seka terrorismia ja aariuskonnollisuutta kasitteleva opus. Illalliselle mennessamme naen enemman paikallisia nuoria, kuin tahan saakka yhteensa: ravintolan henkilokunnassa. Tarjoilijamme on vasta tyossaan aloittanut nuori poika, jonka jannityksesta tarisevat kadet keraavat minulta kuormallisen sympatiapisteita. Aikuis-Paanasen tulevaisuudensuunnitelmista puhuttaessa Chris toteaa minulle, etta "I know what you are gonna be. A free spirit." Tarjoilijapoika saa ison tipin.

Chris on rakastunut lehtipuhaltimeensa ja meidan tehtavaksemme jaa raahata lehdet muualle. Debs sen sijaan on rakastunut uudelleenmaalattuihin pintoihin ja niimpa hengittelemme lisaa spray-maalia. Camaron takapenkki ei matkustusmukavuudeltaan ole kaikkien autojen karkipaassa. Nosso-Paanasta pelottaa ja silmien sulkeminen kuulemma helpottaa. 110 m/h on nailla teilla hieman liikaa.

"Bonfire-partyt" eivat taalla naemma edellyta ulkonaoloa, ainakaan vanhempien rouvien ollessa kyseessa. Vaki ruokineen pysyy melko tiukasti sisatiloissa. Vern kertoilee armeijavuosistaan Alaskassa. Kylmyytta ei kuulemma ole ikava. Juttelen matkustamisesta kuuloetaisyydella olevien ihmisten kanssa ja jalleen kerran minun kasketaan olla luottamatta ihmisiin liikaa. "People have changed." Ovatko todella, vai annetaanko meidan vain luulla niin? Kun liftaamisesta puhuessani kohtaan kysymyksen "is it safe?" tekee mieleni vain vastata kysymalla "is life safe?" En olisi turvassa, vaikka piiloutuisin sangyn alle loppuiakseni, miksi siis murehtia suotta? Rouvien istuskellessa mukavasti sisalla, miehet ja me hakeudumme nuotion aareen. Siella kertoillaan tarinoita kohtaamisista virkavallan kanssa. Mies, joka selviaa tilanteesta kuin tilanteesta sakoitta oikealla repliikilla ja pokerinaamalla, on kuningas. Vaki haihtuu pikkuhiljaa. Randy kertoo tarinoita palaneista kaivosmokeista, pikkutyttojen rakentamasta kolmikerroksisesta puumajasta, seka Crazy-Davesta, joka pakeni Kuubasta henkensa edesta.

Tanaan Judyn kotivaimokoulussa valmistetaan mustamarjahilloa. Meidan tekemastamme hillosta tulee uskomattoman hyvaa. Jo monta kertaa meilta on kysytty, josko haluaisimme ratsastaa Judyn hevosella. Nyt olisi vihdoin aika. Macaronilla ei ole ollut satulaa selassaan yli vuoteen, eivatka sen kaviotkaan ole priimakunnossa. Rajun nakoiset kuolaimet eivat tunnu hyvalta suussa. Yhtakkia John ilmestyy jostain ja haluaa vanhana cowboyna ratsastaa ensin. Raju ja vaativa tyyli ei tuota haluttua tulosta ja John tulee alas ennen kuin tekee sen tahtomattaan. "Can we try it our way?" Rauhallinen selkaannousu, riimunnaru ja pikkuhiljaa eteneminen toimivat. Ruuna haluaa miellyttaa, mutta asiat ovat sille viela kovin vieraita.

Peuran lihan leikkaaminen irti ruhosta on melko haastavaa. Sen anatomia on tunnettava. Pakkauspuuhan suunnilleen osaan jo. Atleetti-Paananen ehdottaa kavelemista kotiin, enka pida ideaa lainkaan huonona. Kuivissa lehdissa kirmaava oravakin kuulostaa joltakin suurelta. Metsan seassa naemme juoksevan peuralauman ja tienvarressa pysahdymme tervehtimaan Herra Laamaa. Han on varsin veikean nakoinen otus, kuin jonkun mielikuvitusta, eika oikea elain ollenkaan. Kysyessani Herra Laaman tarkoitusta yksin taalla keskella haja-asutusta, han vaikenee. Tarjoamani ruoho ei houkuttele, emmeka mekaan jaksa kiinnostaa Herra Laamaa kovin kauaa. Taivaanrannassa nakyy joku hitaasti eteneva, kirkas asia, ehka meteoriitti. Valo hiipuu hiljalleen ja taivas vaihtaa varinsa vaivihkaa.

Juttelemme ihmisista, jotka syntyvat, kasvavat, elavat ja kuolevat samassa paikassa. Ihmisista, jotka kasikirjoittavat elamansa rakentamalla talon, perustamalla perheen tai ostamalla yrityksen. Ihmisista, joiden mukaan tama on juuri sita, mita he todella haluavat ja jotka eivat koskaan kaipaa muualle. Onko heita todella olemassa? Ovatko he niita, jotka eivat kuolinvuoteellaan kadu elamatta jaanytta elamaa, kayttamatta jaaneita mahdollisuuksia? En osaa samaistua sellaiseen mieleen lainkaan. Tulen surulliseksi kuunnellessani ystavia, jotka kaipaavat muuta, mutta eivat ikina rohkene irrottaa tutusta ja turvallisesta toteuttaakseen haaveitaan. Joku on sanonut kadehtivansa minua ja matkaani. Mina toivoisin, ettet kadehtisi, vaan rohkaistuisit itse lahtemaan sinne, missa olet aina halunnut kayda. Toivoisin, etta huomaisit mahdollisuudet, jotka maailma sinulle antaa ja uskaltaisit tarttua niihin. Mutta mita teetkin, ala kadehdi, koska se on turhaa.

Sahkopostini kertoo, etta Fairbanksista lahteva lentoni on peruttu ja lahtoni siirtyisi paivalla eteenpain. Ei haittaa. Lahdemme kaymaan kylassa, jonka nimea en muista. Vierailemme aivovammaisten ihmisten paivahoitopaikassa, jonne meneminen ahdistaa minua etukateen. Paikka henkilokuntineen ja asiakkaineen kuitenkin yllattaa minut positiivisesti. Tummaihoinen poika tulee halaamaan Debbya ja esittelee uusia silmalasejaan, reppuaan ja rannekelloaan kasvot innosta hehkuen. Toinen poika kysyy hiuksistamme. "Just askin'. I think they're kinda cool." Han oli saanut potkut tyopaikastaan syysta, josta emme saa selvaa. Kotimatkalla mietin, miksei minua ahdistanutkaan - tai oikeammin, miksi olisi pitanytkaan.

Haemme hillomme Judyn & Johnin luota ja hyvastelemme heidat. He ovat hirvittavan lampimia ihmisia. Olen iloinen saatuani tutustua heihin ja nahda hetken sisalle heidan elamaansa. Debs kertoo seikkailuistaan maailmalla, en vielakaan ole kuullut kaikkia hanen tarinoistaan. 21-vuotiaana han opiskeli nelja kuukautta kouluksi muutetulla vanhalla risteilyaluksella matkaten ympari maailmaa. Mahtavuutta. Tana iltana Chris oppii, etta marjapuskiin kajoaminen oli virhe. En haluaisi joutua hyvastelemaan Achmaneja, silla pidan heista kovasti. He ovat kotoisia, avoimia ja Harlaneiden tavoin lampimia ihmisia, joiden kanssa olen viihtynyt mainiosti. Onneksi hyvastit ovat nopeat. Toivon joskus voivani esitella Suomea Amandalle.

"You're like a daughter to us, you little shit."
"Well, thank you, you big shit."
"Are they calling each other shits now?"

Kommentit