Pitkas(tyttavas)ti(ko?)

Kello on kymmenen aamupaivalla ja yllatan itseni. Huomaan ehtineeni jo tiskata, raahata tuolit ja poydat takapihalle, pesta ne seka imuroida puoli taloa. Kotivaimo-Mikkola kuittaa.

Suunnitelmia on liikaa, vaikkei matkaunelmia edes laskettaisi. Kotipuolessa poni vaihtaa paikkaa, sen tilanne selvisi vihdoin. Toita olisi siella ja taalla, muttei siella, mista niita haluaisin - Helsingissa. Yhteishakukin lahestyy hitaasti mutta varmasti ja uusi idea hailyy aivoissani: jos opiskelisin englanninkaantajaksi. Tyo, josta voisin osata nauttia ja jota voisi tehda missa vaan. Itse opiskelu jarjettomine kielioppimaarineen ei tosin kiinnosta. Turvaudun samaan lauseeseen, johon olen paattanyt pohdintani tahankin asti: "Ei mun viela tarvitse tietaa, siihenhan on vaikka kuinka kauan aikaa..."

Mina, ratti ja mehilaisvahamohna saamme Debsin uuden antiikkityopoydan kiiltamaan ja tuoksumaan. Etuovi oli irroitettava saranoiltaan, jotta tuo pitkaan metsastetty aarre saatiin ylipaataan sisalle. Mina olen nauttinut siita, etteivat satelliittitelevisioasentajatyypit ole saaneet aikaiseksi tulla korjaamaan televisiotamme. Kivampi on, kun keskitamme huomion toisiimme kaksiulotteisten tv-sarjasankareiden sijaan. Tanaan opin, etta pastan voi korvata spaghetti-squashiksi kutsutulla vihanneksella. "Johanna's hair remind me of a movie, what is it... Oh! Young Frankenstein!"

Sauna tuntuu taas yhta hyvalle, talla kertaa taskulampun sijaan kynttilanvalossa. Debs liittyy seuraamme hetkeksi. Alalauteella on paljon vahemman kuuma. Taivasta tahtineen ehti melkein olla jo ikava ja lammin tuuli tuntuu kummalliselta. Kuten maamme historian suuret miehetkin lienevat aikanaan todenneet, syntyvat parhaat ideat usein saunassa. Enta jos liftaisimme rekkojen kyydissa Barrowhun ja takaisin? Tai menisimme suoraan rekkafirman toimistolle kysymaan, josko paasisimme jouselle? Ja mita ehdotuksesta, jonka tyrmasimme aiemmin liian kalliina? Emmeko kuitenkin voisi kayttaa ainutlaatuisen tilaisuuden lentaa eraaseen eristaytyneeseen alaskalaiseen pikkukylaan tervehtimaan kaverinkaveria? Ei nyt yhtaan opetella sanomaan ei.

Unirytmimme on keikahtanut toiseen suuntaan, kuin mihin se yleensa kiepsahtaa. Heraamme aikaisin, useimmiten ennen kahdeksaa. Lauantaiaamuna talo on hiljainen, kun muut ovat nousseet peurajahtiin ennen aurinkoa. Autoiluni sujuu oletettua paremmin, eika nopeusrajoitus olekaan liian korkea. Kahvilassa on aamulla viela hiljaista, mutta lounasaikana ymparillamme vilkastuu. Viereisen poydan pikkutytot lienevat katsoneen liikaa Idolsia. Kun ihmiset ryhtyvat valumaan ulos ja kahvilatyontekijat kantamaan poytia sisaan, on meidankin aika poistua. Vieraassa ruokakaupassa, etenkin ulkomaalaisessa sellaisessa, on asiointi aina yhta hidasta ja hankalaa. "Oikoreittimme" vie meidat kaupungin keskustaan, jossa onnistun mallikkaasti ajamaan jotakin liikenneympyrantapaista vaaraan suuntaan. Vaatii yritysta loytaa taalta jotain muuta kuin gospelia tai countrya soittava radiokanava.

Kotivaimoduo Paananen & Mikkola ahkeroivat jalleen. Talla kertaa niin suklaajuustokakun, piparminttujaateen kuin salaatinkin kimpussa. Kermavaahdon vatkaaminen kasin on melko rankka suoritus, johon Lotko-Paanasen kehittymaton ranne ei edes pystyisi. Kehoon kertyvasta rasvasta ja rasvakudoksesta puhuttaessa kuulen jalleen, etta jotkut naiselliset ruumiinosat ovat joskus saattaneet aiheuttaa keskittymisvaikeuksia. Hammennyn, nauran ja totean, etta siinapahan aiheuttavat, ei niista eroonkaan paase - ainakaan halvalla.

Harlaneilla syodaan juhlaillallista kaadettujen peurojen - tai ennemminkin niiden kaatajien - kunniaksi. Juustoperunoita, uunikasviksia, salaattia, uuniperunoita ja jarjettoman herkullisia suklaakekseja. Illallisseurue koostuu tyttarista, lapsenlapsista, siskonpojasta ja ties kenesta. "So, is this like a cultural experience to you?" Enemman kuin poytaseuralaisemme uskoisivatkaan. Heidan tarkkailemisensa on mielta avartavaa. Facebook on helvetista, Suomessa puhutaan hollantia, peurojen ampuminen on aarettoman siistia, eika amerikkalaisten todellakaan tarvitse osata espanjaa. Metsastys taalla on todella vain harrastus ja huvia, eika niinkaan ruuanhankintakeino. Kaadetusta peurasta kaytetaan vain selkapalat ja takareidet. Chrisin mukaan nuo hillbillyt olivat tanaankin hukanneet ainakin seitsemankymmenen paunan verran lihaa. Nyt ollaan varmaan syvalla jenkkilaisyyden ytimessa.

Kun Suomessa vietellaan isanpaivaa, on meidankin aloitettava aamumme kaukopuheluilla. Sitten yllatamme Alaskan isamme kaivamalla pakastimesta suklaajuustokakun. Vain paria minuuttia yli yhdeksan kapuamme Harlaneiden auton takapenkille. Vahingossa voisin antaa Torkku-Paanaselle sahkoiskuja karjanpaimennukseen tarkoitetuilla hot stickeilla. Maisema on viimepaivaisten tuulien jaljilta aiempaa varittomampi. Sadanviidentoista mailin jalkeen saavumme sateiden aikaan saavuttamattomalle vanhalle maatilalle. Vuohia ja lehmia on siella taalla. Maatalouteen opetellaan jo kolmannessa polvessa, joista nuorin on vasta aloittanut koulun ja muistaa ehka etsia Suomen maailmankartaltaan. Matkalla sales barnille John saa puhelun uudesta keikasta. Haettavia paita on seitsemankymmentaseitseman, joten kaksi muuta kuskia lahtevat mukaan trailereineen. Nama lehmat ja vasikat ovat aikaisempaa lastia pelokkaampia. Yksi rouva paattaa, ettei hanen aikansa ole tullut viela ja hyppaa korkuiseni aidan ylitse yllattavan ketterasti. Seisomme raystaan alla suojassa sateelta pelaten jonkun lehmista murtavan jalkansa.

Aamuna, jonka syopynee aika syvalle Aikuis-Paanasen muistiin, mina ja Debby lahdemme maalinostoreissulle, joka venahtaa puolipaivaiseksi, vaikkei kirjakauppa edes ole auki. Loydan kuin loydankin muutaman riittavan ruman postikortin Suomeen lahetettavaksi ja Debs naljailee siita, etta haluan syoda salaattia hillbilly-ravintolassa. "They're probably standing there trying to remember how to make a salad." Illalla muutamien viinilasillisten jalkeen fairbanksilaisen ystavamme maailmaantutustuttamis(ja suurenvirheenestamis-)suunnitelma alkaa muotoutua. Siihen ei tarvita kuin lentolippu Irlantiin, jossa miehet puhuvat jalat alta vievalla aksentilla seka pari olutta. Mikas sen parempi etukateishaalahja...

Maali hankautuu irti vanhojen metallisten tuolien pinnasta pikkuhiljaa. Raivo-Paananen ei saa tuloksia aikaan riittavan nopeasti, turhautuu ja toteaa ettei tahdokaan entisointialalle. Viini onneksi tasoittaa tilannetta. Kannissa ja lapalla tulee myos selattua vahintaan neljan huoneen vuokra-asuntoja Helsingista. Vaihtoehtoja ei nayta olevan liikaa. Illalliskokkailujen aikaan havaitsemme, etta puoli taloa on pimeana. Niin hyvia kotivaimoja kuin nykyaan olemmekin, ryhdymme kokkauspuuhiin taskulampun valossa. TV-asentajamies on kummallisen vahapuheinen, muttei kuitenkaan paljastu murhaajaksi ja sisaan eksynyt pikkusiivekas saadaan kiinni houkuttelemalla se vahingossa Kokki-Paanasen tukkaan. Paivakirjani viimeinenkin sivu on jo taytetty. Olen siita iloinen. Koskaan aikaisemmin en ole moiseen pystynyt.

Chris on saanut uuden lelunsa, mustan Camaron, ja kun minulle tilatut bootsit ovat saapuneet kauppaan, on siina hanelle mita mainioin syy lahtea heittamaan lenkkia. The black bitch kiihtyy ja hidastaa niin akkia, etta toivoisin turvavyohon lisaominaisuutta, joka liimaisi minut tukevasti penkkiin. Sadankahdenkymmenenviiden mailin tuntinopeus kiemuraisella asvalttitiella tuntuu melkoiselta vauhdilta. Mietin, etta kuinkahan suuri prosentti tallaisten autojen omistajista joutuu onnettomuuteen ja eroaako tuo prosentti "tavallisista autoilijoista"...

Judy varoittelee, etta paalle ei kannata pukea mitaan, minka ei halua haisevan. "If we shoot a video on our GoPro, will they think we're activists and kick us out?" Huoleni on kuulemma turha. Matkalla sales barnille keskustelemme paikallisen karjatalouden eroista verrattuna suomalaiseen. Judysta lehmien pitaminen sisatiloissa kuulostaa kasittamattomalta. "Why would you wanna do that?" Karja on eroteltu ja merkitty ian mukaan. Kantavilla lehmilla on omat varikoodinsa ja BM-merkinta kertoo hampaattomuudesta. Meille on varattu istumapaikat areenalta, jolla huutokauppa tapahtuu. Valtaosa ihmisista ymparillamme on harmaapartaista farkkuhaalarikansaa. Huutokauppaaja kuulostaa hassulta ja Pesosmies kehassa on agressiivinen. Tahtoisin ostaa varsinkin kaikki vasikkaraasut ja vieda ne mukanani mikamikamaahan.

Jostain loytyy taas uusi idea: Hei, mitas jos lahdettaisiinkin porukalla Itavaltaan laskettelemaan! Vuokrattaisiin mokki viikoksi. Jos seurueesta loytyy innokkaita, voisivat he lentamisen sijaan ajaa. Suunnitelma on aukoton. Enaa innokkaat lahtijat puuttuvat. Paitsi onhan meita jo kaksi. Haisunaadat ovat hitaita juoksemaan. Sellaisen nakeminen paivalla on kuulemma selva merkki vesikauhusta. Haisunaadan. Ei nakijan.

Olemme taas myohassa, talla kertaa vain kahdeksan minuutin verran. Juhlatilaa ei voikaan koristella viela tanaan. Matkalla Springfieldiin Amanda juttelee ehka enemman kuin tahan saakka yhteensa ja radiosta soi Pocahontasmusiikkia. Ostoskeskus vaatekauppoineen tuntuu aluksi vieraalta, ahdistavaltakin. "What am I supposed to do?" Lenkkarit eivat enaa nykyaan naytakaan junteilta ja painavatkin vain puolet entisesta. "Mita tassa maailmassa oikein tapahtuu?" Victorian salaisuudet eivat aukene minulle ja tunnen oloni orvoksi kaikkien naiden varien, materiaalien, mallien ja pitsien keskella. Vaatekaupasta kannan pihalle kahdet housut, joiden ostamisen jalkeen poden huonoa omatuntoa niiden luultavasti varsin kurjissa oloissa tyoskennelleiden valmistajaraukkojen puolesta. Barnes & Noblessa voisi viettaa tunteja ja kotimatkalla luen viimeisenkin sivun Lasnaolon voimasta. En ehka valaistunut, mutta opin paljon. Opin, ettei tarvitse, ei pida huolehtia, eika murehtia. On vain oltava tassa ja antauduttava.

Aamupaivalla Ratuladuo Paananen & Mikkola askartelevat lankaa ranteeseen ja nappeja tukkaan. Myos metallituolit saavat ylleen uuden maalikerroksen. Ai tata autuutta. Kaikkeen sisustukseen ja muuhun piiperrykseen liittyvan asiantuntijoina lahdemme auttamaan juhlatilan koristelussa. Joku tayttaisi tanaan yhdeksankymmenta. Poydat asetetaan suureksi nelioksi, joka ahdistaa minua jo etukateen. Vastapaata, kuitenkin puhe-etaisyytta kauempana istuisi tuntemattomia ihmisia. Kai se on sitten perisuomalaiseen tapaan pidettava turpa kiinni ja katse tiukasti omassa lautasessa.

Sakkikankaalta nayttava villamekkoni on kotoisampi kuin muistinkaan. Juhliin saapuessamme meidat esitellaan joitamille ihmisille ja aluksi tekisi mieli vain seista nurkassa seinaan tuijotellen. Amanda ja pian alkava ruokailu kuitenkin pelastavat. Lautaseni ei nayta kovinkaan mielenkiintoiselta (vaikka kovin suomalaiselta kyllakin perunamuuseineen ja naudanlihapaisteineen), mutta saan kuin saankin aikaiseksi yllattavan pitkan keskustelun vieressani istuvan naisen kanssa. Hanen tavoitteenaan on oppia kolme uutta kielta - saksa, ranska ja espanja - ennen viidettakymmenennettaviidennetta syntymapaivaansa, johon on aikaa enaa vuosi. Joskus viela on paastava kaymaan ainakin Saksassa ja Irlannissa. "I am going to die old but not of old age."

"Kun ihmisille kirjotetaan kauniita lauluja siita, etta niiden silmissa on tahtia, niin sulle vois teha semmosen ruman huumesilmista," terveisin sisareni Paananen-17-vee. Onnekseni Chris kayttaa samoja huumeita. Mina lupauduin kuskiksi ja taytan velvollisuuteni erityisella kunnialla yliajamalla itsetuhoisen opossumiraasun. "She's officially a hillbilly now." Punkit ovat hyva syy olla asumatta taalla. Ne kuulostavat hirvikarpasiakin hirvittavammilta.

"Those girls sure giggle a lot. Either everything is funny or they're laughing at us."