Kaksi paivaa askartelemme joulukortteja. Emme poistu talosta lainkaan, mista omatuntoni jaksaakin nalkuttaa. Ainakin onnistunen ilostuttamaan ja vahintaankin yllattamaan ihmisia. Naen unta ihmisesta, johon en ole pitanyt yhteytta liian pitkaan aikaan. Voin vain arvailla, mita maailma koittaa minulle kertoa.
Tutkimusmatkamme kaupunkiin alkaa Old Salemista ja ahtaasta leipomokahvilasta. Satunnainen kulkeminen johtaa meidat halki historiallisen alueen, jonka kauniit vanhat talot kirkuvat kommuuniasumista, kahviloita, puutarhoja ja Atletico Kumpulaa. Tasta kaupungista puuttuvat suojatiet, mutta postitoimisto loytyy poikkeuksellisen helposti. Satunnaiset vastaantulijat tervehtivat meita ja se hammentaa. Paikallisen taidekoulun myymalassa on paljon kauniita asioita ja suomen kieli ihmetyttaa. Loydamme tiemme varikkain seinamaalauksin koristellulle Art Districtille. Hyvantuoksuisen kaupan pitkatukkainen myyjaseta mainostaa huomisiltaista tapahtumaa ja taas huomaan kertovani matkastani jo kolmatta kertaa tanaan. Alaska heratta ihastusta. Helmikaupassa vierahtaa pitka tovi ja tokihan sielta loytyykin aarteita.
Bussimme on reilusti myohassa ja minua epailyttaa, josko olemmekin vaaralla pysakilla. Lopulta se kuitenkin tulee ja maksamme lippumme syottamalla kateista koneeseen. Kuten arvelinkin, kaikki meille maalaillut kauhukuvat bussilla matkustamisesta, olivat taytta huttua. Ei tarvinnut istua tuntemattoman ihmisen, eika onneksi varsinkaan lihavan tai toisen varisen sellaisen vieressa. Kukaan ei riehunut, ollut humalassa tai piikittanyt huumeita. Tavallisia ihmisia, ihan kuin meilla Suomessakin. Sen linja-autoasemalla kuitenkin huomasi, etta valtaosa, lahes kaikki julkisen liikenteen kayttajista olivat tummaihoisia.
Taivas sataa alas, vetena tietysti, ja tutustumiskayntimme Kernersvilleen siirtyy myohemmalle. Kaymme kavelylla tihkusateessa ja loydamme kuin loydammekin Mikkola Downsille minun muistini varassa. Asuinalue on kuin "Wisteria Lane keskella ei mitaan". Talot kohoavat rinteissaan ja televisiot loistavat ulos ikkunoista. Kodit nayttavat liian suurilta asukkailleen - paitsi jos ne katkevat uumeniinsa kymmenhenkisia perheita.
Karin ei ole liian vasynyt lahteakseen kaymaan First Friday Gallery Hopissa kanssamme. Liikkeella on paljon varikkaanoloisia ihmisia. Taidetta on hyvaa ja huonoa, mutta kuten lienen todennut jo aiemmin: ilmainen ruoka maistuu aina! Hyvantuoksuisen kaupan pitkatukkainen myyjaseta muistaa meidat eiliselta ja se ilahduttaa. Pikkupoika kadulla ojentaa minulle karkkitangon. Huomaan meidan epaonnistuneen eilisessa kaupunkitutkimusmatkassamme, silla olimme jattaneet kaikki kolme hippikauppaa loytamatta. Niheilija-Paananen ei suosituksestani huolimatta osta varikasta samettikangashaalaria. Tylsa.
Karin on joululeipomusten kimpussa varsin tomerana jo heti aamusta ja Rahmakapala-Mikkolankin apu kelpuutetaan. Pullataikinan vaivaaminen on habakasta touhua. Koristelemamme piparit nayttaisivat ehka hyvilta, jos niiden vaittaisi olevan jonkun esikouluikaisen taidonnaytteita. Mika tulee noutamaan meita puolen paivan jalkeen ja puhekieli on automaattisesti englanti. Han kertoo, miten haluaisi ottaa lennon Eurooppaan ja reppureissailla "before I'm too old." Ilahdun kuullessani moista ja toivon, ettei mies jata unelmaansa toteuttamatta. Monika tulee tapansa mukaan myohassa ja jaahallin parkkipaikalla tapaamme Vincen, joka ihastelee tukkaani. Seurueesta loput ovat jo jaalla. Viimekerrastani luistimilla on aivan liian kauan. Niin kauan, etta luulin jo olevani parempi luistelija, kuin todellisuudessa olenkaan. Mieleen palaavat koulun liikuntatunnit ulkojaalla, pahanhajuinen mutta lammitetty pukukoppi, raka poskella, lakko lumihangessa ja opettajan kiinni hirttamien luistimien tai pakkasen tappamat varpaat. Nyt, tasapainoillessani varivalojen valaisemalla sisajaalla sadan muun ihmisen kanssa Justin Bieberin haikaillessa rakastettunsa peraan aivan liian suurella aanenvoimakkuudella, en ymmarra miten silloin pienena jaksoikin luistella tunnista toiseen. Joka muutaman kierroksen jalkeen minun on vetaydyttava vaihtopenkille tuskasta huutavia jalkapohjiani lepuuttelemaan. Atleetti-Paananen nauttii luistellessaan kierroksen toisensa peraan ja epailee olevansa autisti.
Meksikolaisessa ravintolassa joutuu taas ahtamaan itsensa tayteen ruokaa. Seurueemme jakaa tarinoita monkijareissuistaan ja Erinille kuittaillaan hanen massachusettsilaisesta aksentistaan. Josh toteaa minun kasvaneen isoksi. Kaikkea sita viidessa vuodessa ehtiikin tapahtua. Suomalaiselle, joka ei juo kaljaa tiedetaan tarjota vodkaa ja tottahan rastatukalta taytyy huumehista kysella. Kellarihengailu on mukavaisaa ja Mark, karsimattomana kuin pieni kersa, on valmis lahtemaan juhlimaan jo puoli kahdeksalta. Joudun todistelemaan Joshille, etten kuulu redneckien suomalaiseen sukuhaaraan. Irkkupubin portsari on liian hyvin asialla, eika paasta minua sisaan edes saalista. Pikkupikkubaarissa ei papereita udella eika ulkona palella edes pelkassa villatakissa. Joku on tussannut naistenvessan seinaan kotimaani englanninkielisen nimen sydamen kera.
Baariin, jonka nimen ehdin taas jo unohtaa, paasen sisaan Julia Paanasena, vaikka perassani tulee toinen. Voittajafiilis. Emme ole olleet ulkona niin pitkaan aikaan, etta paikallinen kantriartistikin kuulostaa hyvalta. Erityishyvaa on Backstreet Boyseilta lainattu patka, seka Keith Urban-coveri. Iloisa tytto baaritiskilla ihastelee tukkaani ja joku mies arvaa meidan olevan suomalaisia aksentistamme, jota lienee salakuunnellut. Keikka loppuu ilman encorea ja me jaamme tanssimaan viela hetkeksi. Kotiin paastyamme minua vasyttaa julmetusti, mutta toisin kuin Luovuttaja-Paananen, taistelen itseni ylos minut jo kaapanneesta sangysta ja valun alakertaan muiden seuraan. Yhtakkia havahdun horroksesta sohvalta, kun keskustelunaiheena on kapitalismi ja sen toimimattomuus. Siita edetaan sujuvasti rasismiin, kasvissyontiin ja vaikka minkamoiseen maailmanparannukseen, kunnes meidan viimeistenkin on luovutettava ja lahdettava nukkumaan.
Pienimmatkin aanet kuulostavat suurilta sunnuntaiaamupaivaa nukkuvassa talossa. Saan kulutettua tunnin tai kaksi keittion poydan aaressa eilispaivan tapahtumia kerraten. Kommunikoin lemmikkilinnun kanssa poytaan naputellen ja valilla hiljaa vihellellen. Herra Lintu nayttaa veikealta kokottaessaan orrellaan suu taynna ruokaa. Marcos -niminen kissaystava muistuttaa minua siita, miten kotoisalta ja rauhoittavalta sylissa kehraava kissa tuntuu. Pitkalle iltapaivaan venyneen aamun aikana me ehdimme Monikan kanssa puida kaikenmaailman asiat epaluuloisuudesta sukuvikoihin ja matkakertomuksista lastenkasvatusperiaatteisiin. Illallinen toisilla Mikkoloilla sisaltaa kanaa ja olohuoneessa soi Yolintu. En usko kasvaneeni pituutta valokuvista, joissa olen yhdeksan.
Mikallakin on varsin aikuinen koti ja nenakkaat naapurit mukavasti hyvalla nakoetaisyydella. Muistelen, miten Lyhdyssa aivan tavallisestakin asujasta tuli nopeasti kovimman luokan kyyla. Talvitakki ja -housutkin loytyvat vihdoin. Monikan ja Joshin hyvasteleminen harmittaa. On pysyttava yhteydessa.
Elaintarhassa on hiljaista. Muita kavijoita ei juuri nay. Haluaisin olla huoleton kuin hylje, kaarmeet inhottavat Kayta, Pikkulapsi-Paananen saa dinosauruskolikkonsa ja bambujen juuret kasvavat puistotyontekijan mielesta liian nopeasti. Gorillanaaras vauvoineen on kaikesta nakemastani kiehtovin. Elainta, joka nayttaa niin inhimilliselta, etta voisi ryhtya puhumaan hetkena mina hyvansa, voisi tuijottaa paivan jos toisenkin. Sen silmat nayttavat silta, etta se nakee omieni taakse. Kun kersa kay rasittavaksi, ratkaisee gorillamutsi tilanteen istumalla sen paalle. Norsut ja kirahvit ovat jo piilossa ja liian varhainen sulkemisaika ajaa meidat ulos. Lisa, Mark ja Evelina odottavat meita meksikolaisessa ravintolassa. Pikkutytolla on ollut kiukkupaiva ja han on koetellut vanhempiensa hermoja muun muassa liimaamalla purukumia heidan hiuksiinsa. Kaikki on kuitenkin paremmin, kun Uncle Pete on paikalla. Nopeahkon aterioinnin ja margaritakannullisen jalkeen on aika hyvastella Buzzardit. Istutan Eveyn paahan ajatuksen Suomeen tulemisesta ja toivon nakevani heita jo pian. Tytto tahtoisi lahtea mukanamme Alaskaan. "You're too small of a girl. You'd freeze to death. You've gotta wait a few years." Peterin vakiobaarissa minusta tuntuu, etta meita tuijotetaan kuin ulkoavaruudesta saapuneita alieneita, enka vielakaan tajua tikanhettopelista mitaan.
Tutkimusmatkamme kaupunkiin alkaa Old Salemista ja ahtaasta leipomokahvilasta. Satunnainen kulkeminen johtaa meidat halki historiallisen alueen, jonka kauniit vanhat talot kirkuvat kommuuniasumista, kahviloita, puutarhoja ja Atletico Kumpulaa. Tasta kaupungista puuttuvat suojatiet, mutta postitoimisto loytyy poikkeuksellisen helposti. Satunnaiset vastaantulijat tervehtivat meita ja se hammentaa. Paikallisen taidekoulun myymalassa on paljon kauniita asioita ja suomen kieli ihmetyttaa. Loydamme tiemme varikkain seinamaalauksin koristellulle Art Districtille. Hyvantuoksuisen kaupan pitkatukkainen myyjaseta mainostaa huomisiltaista tapahtumaa ja taas huomaan kertovani matkastani jo kolmatta kertaa tanaan. Alaska heratta ihastusta. Helmikaupassa vierahtaa pitka tovi ja tokihan sielta loytyykin aarteita.
Bussimme on reilusti myohassa ja minua epailyttaa, josko olemmekin vaaralla pysakilla. Lopulta se kuitenkin tulee ja maksamme lippumme syottamalla kateista koneeseen. Kuten arvelinkin, kaikki meille maalaillut kauhukuvat bussilla matkustamisesta, olivat taytta huttua. Ei tarvinnut istua tuntemattoman ihmisen, eika onneksi varsinkaan lihavan tai toisen varisen sellaisen vieressa. Kukaan ei riehunut, ollut humalassa tai piikittanyt huumeita. Tavallisia ihmisia, ihan kuin meilla Suomessakin. Sen linja-autoasemalla kuitenkin huomasi, etta valtaosa, lahes kaikki julkisen liikenteen kayttajista olivat tummaihoisia.
Taivas sataa alas, vetena tietysti, ja tutustumiskayntimme Kernersvilleen siirtyy myohemmalle. Kaymme kavelylla tihkusateessa ja loydamme kuin loydammekin Mikkola Downsille minun muistini varassa. Asuinalue on kuin "Wisteria Lane keskella ei mitaan". Talot kohoavat rinteissaan ja televisiot loistavat ulos ikkunoista. Kodit nayttavat liian suurilta asukkailleen - paitsi jos ne katkevat uumeniinsa kymmenhenkisia perheita.
Karin ei ole liian vasynyt lahteakseen kaymaan First Friday Gallery Hopissa kanssamme. Liikkeella on paljon varikkaanoloisia ihmisia. Taidetta on hyvaa ja huonoa, mutta kuten lienen todennut jo aiemmin: ilmainen ruoka maistuu aina! Hyvantuoksuisen kaupan pitkatukkainen myyjaseta muistaa meidat eiliselta ja se ilahduttaa. Pikkupoika kadulla ojentaa minulle karkkitangon. Huomaan meidan epaonnistuneen eilisessa kaupunkitutkimusmatkassamme, silla olimme jattaneet kaikki kolme hippikauppaa loytamatta. Niheilija-Paananen ei suosituksestani huolimatta osta varikasta samettikangashaalaria. Tylsa.
Karin on joululeipomusten kimpussa varsin tomerana jo heti aamusta ja Rahmakapala-Mikkolankin apu kelpuutetaan. Pullataikinan vaivaaminen on habakasta touhua. Koristelemamme piparit nayttaisivat ehka hyvilta, jos niiden vaittaisi olevan jonkun esikouluikaisen taidonnaytteita. Mika tulee noutamaan meita puolen paivan jalkeen ja puhekieli on automaattisesti englanti. Han kertoo, miten haluaisi ottaa lennon Eurooppaan ja reppureissailla "before I'm too old." Ilahdun kuullessani moista ja toivon, ettei mies jata unelmaansa toteuttamatta. Monika tulee tapansa mukaan myohassa ja jaahallin parkkipaikalla tapaamme Vincen, joka ihastelee tukkaani. Seurueesta loput ovat jo jaalla. Viimekerrastani luistimilla on aivan liian kauan. Niin kauan, etta luulin jo olevani parempi luistelija, kuin todellisuudessa olenkaan. Mieleen palaavat koulun liikuntatunnit ulkojaalla, pahanhajuinen mutta lammitetty pukukoppi, raka poskella, lakko lumihangessa ja opettajan kiinni hirttamien luistimien tai pakkasen tappamat varpaat. Nyt, tasapainoillessani varivalojen valaisemalla sisajaalla sadan muun ihmisen kanssa Justin Bieberin haikaillessa rakastettunsa peraan aivan liian suurella aanenvoimakkuudella, en ymmarra miten silloin pienena jaksoikin luistella tunnista toiseen. Joka muutaman kierroksen jalkeen minun on vetaydyttava vaihtopenkille tuskasta huutavia jalkapohjiani lepuuttelemaan. Atleetti-Paananen nauttii luistellessaan kierroksen toisensa peraan ja epailee olevansa autisti.
Meksikolaisessa ravintolassa joutuu taas ahtamaan itsensa tayteen ruokaa. Seurueemme jakaa tarinoita monkijareissuistaan ja Erinille kuittaillaan hanen massachusettsilaisesta aksentistaan. Josh toteaa minun kasvaneen isoksi. Kaikkea sita viidessa vuodessa ehtiikin tapahtua. Suomalaiselle, joka ei juo kaljaa tiedetaan tarjota vodkaa ja tottahan rastatukalta taytyy huumehista kysella. Kellarihengailu on mukavaisaa ja Mark, karsimattomana kuin pieni kersa, on valmis lahtemaan juhlimaan jo puoli kahdeksalta. Joudun todistelemaan Joshille, etten kuulu redneckien suomalaiseen sukuhaaraan. Irkkupubin portsari on liian hyvin asialla, eika paasta minua sisaan edes saalista. Pikkupikkubaarissa ei papereita udella eika ulkona palella edes pelkassa villatakissa. Joku on tussannut naistenvessan seinaan kotimaani englanninkielisen nimen sydamen kera.
Baariin, jonka nimen ehdin taas jo unohtaa, paasen sisaan Julia Paanasena, vaikka perassani tulee toinen. Voittajafiilis. Emme ole olleet ulkona niin pitkaan aikaan, etta paikallinen kantriartistikin kuulostaa hyvalta. Erityishyvaa on Backstreet Boyseilta lainattu patka, seka Keith Urban-coveri. Iloisa tytto baaritiskilla ihastelee tukkaani ja joku mies arvaa meidan olevan suomalaisia aksentistamme, jota lienee salakuunnellut. Keikka loppuu ilman encorea ja me jaamme tanssimaan viela hetkeksi. Kotiin paastyamme minua vasyttaa julmetusti, mutta toisin kuin Luovuttaja-Paananen, taistelen itseni ylos minut jo kaapanneesta sangysta ja valun alakertaan muiden seuraan. Yhtakkia havahdun horroksesta sohvalta, kun keskustelunaiheena on kapitalismi ja sen toimimattomuus. Siita edetaan sujuvasti rasismiin, kasvissyontiin ja vaikka minkamoiseen maailmanparannukseen, kunnes meidan viimeistenkin on luovutettava ja lahdettava nukkumaan.
Pienimmatkin aanet kuulostavat suurilta sunnuntaiaamupaivaa nukkuvassa talossa. Saan kulutettua tunnin tai kaksi keittion poydan aaressa eilispaivan tapahtumia kerraten. Kommunikoin lemmikkilinnun kanssa poytaan naputellen ja valilla hiljaa vihellellen. Herra Lintu nayttaa veikealta kokottaessaan orrellaan suu taynna ruokaa. Marcos -niminen kissaystava muistuttaa minua siita, miten kotoisalta ja rauhoittavalta sylissa kehraava kissa tuntuu. Pitkalle iltapaivaan venyneen aamun aikana me ehdimme Monikan kanssa puida kaikenmaailman asiat epaluuloisuudesta sukuvikoihin ja matkakertomuksista lastenkasvatusperiaatteisiin. Illallinen toisilla Mikkoloilla sisaltaa kanaa ja olohuoneessa soi Yolintu. En usko kasvaneeni pituutta valokuvista, joissa olen yhdeksan.
Mikallakin on varsin aikuinen koti ja nenakkaat naapurit mukavasti hyvalla nakoetaisyydella. Muistelen, miten Lyhdyssa aivan tavallisestakin asujasta tuli nopeasti kovimman luokan kyyla. Talvitakki ja -housutkin loytyvat vihdoin. Monikan ja Joshin hyvasteleminen harmittaa. On pysyttava yhteydessa.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kerro.