Laukkuni painaa luultavasti liikaa, eivatka lehmat tahdo paarynoitamme tanaan. Springfieldiin ei ole mahdollista ajaa pysahtymatta antiikkiliikkeessa matkalla. Loydan aarteekseni Johnny Cashia vinyylilla. Debsin stressista huolimatta - tai ehka juuri sen ansiosta - selviamme lentokentalle hyvissa ajoissa. Lento Memphisiin on yllattavan lyhyt. Saalin vieressani istuvaa miesta, joka karsii flunssasta. Seuraavakin lento hujahtaa ohi nopeasti huolimatta taaemmalla penkkirivilla moykkaavasta pikkutytosta, joka oli kuulemma edellisella lennolla pissannut housuunsa.
Ehdimme odotella kyytiamme terminaalin ovella hetken aikaa ja juuri kun olemme lahdossa etsimaan sita, flunssamies avaa suunsa. Muistutamme hanta hanen nuoruudestaan ja reppureissailuistaan. Suomi on kuulemma tuttu paikka, ainakin frisbeegolfratojensa osalta ja kavisi taas tutummaksi heinakuussa. Annan sahkopostiosoitteeni ja aloitamme etsinnat. Peter loytyy ja hanen suomen kielensa on alkuun hataraa, mutta alkaa kylla loytya sielta, kunhan tarpeeksi kaivelen. "Same old, same old." Han muistelee, kuinka kolmevuotiaana opetin hanelle suomea ja kuuden vuoden iassa toimin tulkkina mummin ja Karinin valilla. Jopas. Koti on edelleen sama kellariasunto. Internetin ihmemaailma kertoo tekemis- ja nakemismahdollisuuksista, jotka eivat ole olevinaan liian runsaat. Vahingossa valvomme aivan liian myohaan.
Olen kummallinen suomalainen, joka ei juo kahvia, eika kaljaa. Minulle esitellaan aseita, joiden nimia en enaa muista. Puolenpaivan jalkeen aamu on riittavan pitkalla, jotta saamme itsemme liikkeelle. Matkalla Hanging Rock State Parkiin puhumme - tai Peter puhuu - kaikesta siita, mika tassa valtiossa on vialla. Ja vikojahan riittaa: ihmiset ovat typeria ja ignorantteja, laaketeollisuus on epaeettisyyden multihuipentuma, valtion tuella elavia lusmuja on liikaa, rodusta tehdaan ongelma vaikka vakisin ja rahalla on liikaa valtaa. Mielipiteet ovat melko jyrkkia ja jarkkymattomia, mutta arvostan niiden eteen tehtya ajatustyota.
1,3 mailia suuntaansa kuulostaa juuri sopivalta vasyneelle keholle ja raitista ilmaa kaipaaville keuhkoille. Ymparillamme nayttaa varsin samankaltaiselta kuin Missourissa. Pitkan nousun jalkeen huipulle paaseminen on aina yhta huojentavaa. Talta huipulta on hyvat nakymat ja Nosso-Paanasta pelottaa. Peter kertoo "merikarhuista" ja tammenterhoista. Oravat ovat taalla harmaita. Toinen polku pitkine portaineen vie meidat vesiputoukselle. Se laskee pikkuiseen lampeen korkean kallionkielekkeen varjoon. Laskevan auringon jalkeensa jattamassa hamarassa paikassa tuntuu olevan melkein kuin jotakin taianomaista. En osaa enaa edes arvata, mita mielikuvituksellisena pikkutyttona olisin saanut irti tallaisesta paikasta. Kotimatkalla kuu hailyy yllamme suurena, punertavana ja taydellisena.
Katsomme videoita SunRay Kelleysta. Paljasjalkainen mies, jonka housuissa on reikia ja harmaissa hiuksissa takkuja, suunnittelee taloja, joiden vaatekaapit vievat Narniaan. Hanen maailmansa on taynna taikaa. Peter tahtoo jonakin paivana vieda meidat kaymaan taiteilijaystaviensa hippikommuunissa, eika se ole minusta huono idea lainkaan. Lisa nayttaa samalta, kuin millaisena hanet muistankin. Hanen silmansa kiiluvat iattomasta innostuksesta, kun puheenaiheena ovat hevoset. On hassua olla taalla yksin, ilman muuta perhetta ja ennen kaikkea ilman minkaanlaista kasitysta siita, millainen minun arvellaan ehka olevan (olemmehan nahneet viimeksi viisi vuotta sitten).
Mita jos saisit yhtakkia kaksisataaviisikymmentamiljoonaa dollaria? Peter ostaisi oman saaren ja Nappikauppa-Paananen vain seisoisi monttu auki ehka koko loppuelamansa. Mina ostaisin meille puisen kommuunikodin Puu-Kapylasta tai -Vallilasta. Ostaisin myos purjeveneen. Ja laaman ystavaksi ponille. Saastaisin hyvan pesamunan Irlantiin perustettavalle majatalopubille. Ostaisin Emmille lentolipun Australiaan, Saanalle Arizonaan, Peterille Suomeen, aidille Islantiin, eika lista loppuisi siihen. Ja hippipakun ostaisin.
Silloin talloin on vietettava kunnon rokulipaivia. Tama torstai on meille sellainen. Heraamme maukkaasti vasta puolenpaivan jalkeen ja ruutu syotaa meille Breaking Badia jakson toisensa jalkeen. Nain vain napparasti menee paiva ilman vilaustakaan paivanvalosta. Kuulen talonostouutisia Alaskasta, enka tule iloiseksi. Minua ihmetyttaa ja huolettaa. En ymmarra miksi nuoren ihmisen pitaa kiirehtia kahlehtimaan itsensa.
Tanaan Lisan luo mennessamme hanen tyttarensa, minun pikkuserkkuni, Evelina on viela hereilla. Hanella on maarattomasti asioita kerrottavana ja naytettavana. Moustache -nimiselta keppihevoselta tippui silma, koska se juoksi niin kovaa. Muumipeikko ja Pyrstotahti kaipaa tekstityksia. Karin ei ole vanhentunut lainkaan, han on edelleen yhta herttainen, mutta maaratietoinen. Mina naytan kuulemma kerta kerralta enemman isoaidiltani.
Lisa on innoissaan hevoshuutokaupasta. Emme saa kuvamateriaalia, koska sen tallentamiseen tarvittavien valineiden kaytto on taalla kielletty. Pelkaavat kuulemma ilmoituksia kaltoinkohtelusta. Myytavat hevoset ovat kaikki quartereita, saddlebredeja tai tennesee walkereita. Joukossa on myos muutama poni ja pari varsaa. Hevosista lahestulkoon jokainen nayttaa minusta kovin kapoiselta, kuivalta ja lihaskoyhalta. Walkereiden takajalat eivat vaikuta taysin terveilta. Elaimet kayttaytyvat minusta yllattavan hyvin, mutta huhu kertoo joidenkin myyjien vaarinkayttavan rauhoittavia laakkeita. Niimpa niin. Aasit ovat huisin suloisia ja niista karvaisimman voisin vieda mukanani vaikka heti. Hevosista kallein lahti uuteen kotiin seitsemallasadallaviidellakymmenella (kylla, 750) dollarilla, eika aaseista yhdestakaan maksettu yli satasta. Tiesin hevosten hintojen olevan alhaalla, mutten todellakaan kuvitellut niita nain mataliksi. Mista se johtuu? En tajua.
Skandinaavinen reseptikirja vastaa moneen meita askarruttaneeseen kysymykseen. Viilin voinee korvata jugurtilla ja sitruunamehulla ja rahka lienee lahimpana cream cheesea. Mark on aina halunnut kayda Alaskassa ja tahtoisi paasta myos Suomeen. Toivottavasti tapaan heidat siella pian. Eveyn huone on taynna pinkkia, nukkeja, satuja ja prinsessoja ja sangyssa on juuri ja juuri tilaa minulle ja Kuorsaaja-Paanaselle.
Erkki on palannut tyomatkaltaan ja on aivan samanlainen hankin, kuin aina ennenkin. Evey, the explorer, johtaa meita, kolmea volunteereaan ympari metsia, joissa yksikin harha-askel voi olla kohtalokas ja joissa hurja hirvio vaanii meita jatkuvasti. Toisin sanoen kuljemme jonossa ympari takapihaa varoen astumasta lantalajiin ja pienen ponin juoksennellessa edestakaisin. Jingles on hurjan suloinen pieni shetlanninponi, joka on oppinut hyvaksikayttamaan pienia naiiveja ratsastajia, kuin kunnon poni ainakin. Viisivuotiaalla ei ole viela riittavasti karsivallisyytta eika paattavaisyytta, joten paadymme talutusratsastukseen - ratsastaja satulassa takaperin. Kun Evey saa tarpeekseen, on minun paastava kokeilemaan. Pikkutammaa saa komentaa ihan kunnolla ja vahan meinaan saada vastalauseitakin. Saalittavia yrityksia.
Winston-Salemin katujen varret ovat tayttyneet kaikenikaisista, -kokoisista ja -nakoisista ihmisista ja me loydamme oman paikkamme myos. Vuotuinen jouluparaati alkaa autojensa ikkunoista vilkuttelevilla poliitikoilla ja jatkuu tunnin jos toisenkin. Edustettuna on niin elainhoitoloita, kirkkoja kuin tanssikoulujakin. Evelina marssii taek wondo -ryhmansa kanssa. Parasta antia ovat koulujen bandit ja erityisesti niiden rumpusoolot. Ne saavat myos vanhempiensa kanssa vieressamme seisoskelevan pikkuisen pojan tanssimaan.
Sunnuntaiaamuna joudun heti ensimmaiseksi ainoaksi jaseneksi Evelinan girl clubiin. Aikuis-Paanasta ei hyvaksyta mukaan. Ohjelmassa on mm. kirjan lukua ja musisointia. Lisa ja Mark raivaavat pihaa ja kysyessani, josko olisi jotain, mita voisimme tehda heita auttaaksemme, minulle vastataan, etta teemme sita jo. Ja niin olemme virallisesti lastenvahteja. Puolityhjaa jalkapalloa on helpompi hallita ja melkein potkin pienet mokkasiinini piloille. Jarvikeitele, taalta tullaan! Viisivuotiaan karsivallisyys ei tanaan riita ratsastamiseen ollenkaan ja Pommittaja-Paananen on keinupolttopallossa ylivoimainen. Evey the Explorerilla meinaa menna kapy kurittomiin volunteereihin, mutta nauru raikaa taas, kun tytto uhkaa lentaa lantalajaan. Seuraavaksi meidat laitetaan askartelemaan lumiukkoja.
Matkalla illalliselle nahdaan kuudetkymmenetkuudet jouluvalot. Taskulamppu unohtui kotiin, joten flashlight fun jaa valista. Ai etta, mika harmi. Ennen ateriointia luetaan ruokarukous ja ruokailun jalkeen jaa minun tehtavakseni syoda jamat. Jate-Mikkola palveluksessanne. Alienit riehuvat ulkona ja alligaattorinmetsastajat televisiossa. Tassa saunassa on asiat niin kuin kuuluukin, vaikka kiuas toimiikin sahkolla. "No, joko oot valmis aidin hommiin?" Voin ehka satunnaisesti toimia Lastentarhantati-Mikkolana, mutta ajatuskin omasta kersasta tuntuu vieraalta, ahdistavalta, utopistiselta ja hirvittavalta. Saa olla aikamoinen mies se sellainen, joka minut laittaa tuohon hommaan ryhtymaan.
Olen juuri vasta saanut unenpaasta kiinni, kun Karin ilmestyy kysymaan, josko haluamme lahtea hanen mukaansa esikoululle. Toki. Kaksikymmenta minuuttia, pullaa nassuun, teeta kurkkuun ja olemme matkalla. Lapset saavat esitelman aiheesta suku, juuret seka suomalainen joulu. Suomen kieli toistuu heidan suussaan melko hyvin ja mina teen parhaani vakuuttaakseni nama lapset siita, etta joulupukki on kotoisin Suomesta, eika suinkaan North Polelta.
Aidin ohjeilla paistamme kalaa - elamani ensimmaista kertaa. Niin uskomatonta kuin se onkin, siita tulee sitapaitsi oikeasti maukasta. Kastikkeestakin saadaan melkoisen saatamisen jalkeen hyvaa. Aijai, kylla vaimopisteita nyt ropisee oikein urakalla. Karin nappaa meidat mukaansa jonkinlaisille tekstiilimessuille. Hienoon rakennukseen, hienojen kravatti- ja korkokenkaihmisten keskelle saapuessamme huomaamme erottuvamme joukosta kuin kirahvit norsuista. Hienostunut vaki on ahdistavaa, mutta olo helpottuu hieman nahdessani miehia kaljapullot kourassa. Duo banjoineen ja kitaroineen soittaa varsin mukavanlaista musiikkia. Jos sulkisi silmansa, voisi melkein kuvitella olevansa pubissa. Suurin osa huutokaupattavista design-lautasista on rumia, mutta ilmainen ruoka maistuu aina. "Are you the artists?" Emme saa itsejamme eksytettya tekstiilinayttelyyn, vaikka kuinka yritamme. "Kato, suklaata!" Ja niin Klepto-Paananen oli suklaakulhoilla kuin Nipsu granaattirotkossa konsanaan. Osani ryostosaaliista saan kuitenkin minakin, joten valittamiseen ei ole aihetta. Toimin avuntantajana toisessakin rikoksessa: huutokaupassa toissa oleva vanhempi rouvashenkilo tarvitsee apua kaariessaan ruokaa paperiin, voidakseen piilottaa sen taskuunsa. "Is anyone looking behind my back?" Nyt olisi kuulemma oiva tilaisuus hurmata joku rikas mies varmuuden varalle. Jatan valiin. Kello on kahdeksan ja olemme selvinneet mitaan tuhoamatta, suitamme liikaa avaamatta ja Karinia nolaamatta - voittajina.
Ehdimme odotella kyytiamme terminaalin ovella hetken aikaa ja juuri kun olemme lahdossa etsimaan sita, flunssamies avaa suunsa. Muistutamme hanta hanen nuoruudestaan ja reppureissailuistaan. Suomi on kuulemma tuttu paikka, ainakin frisbeegolfratojensa osalta ja kavisi taas tutummaksi heinakuussa. Annan sahkopostiosoitteeni ja aloitamme etsinnat. Peter loytyy ja hanen suomen kielensa on alkuun hataraa, mutta alkaa kylla loytya sielta, kunhan tarpeeksi kaivelen. "Same old, same old." Han muistelee, kuinka kolmevuotiaana opetin hanelle suomea ja kuuden vuoden iassa toimin tulkkina mummin ja Karinin valilla. Jopas. Koti on edelleen sama kellariasunto. Internetin ihmemaailma kertoo tekemis- ja nakemismahdollisuuksista, jotka eivat ole olevinaan liian runsaat. Vahingossa valvomme aivan liian myohaan.
Olen kummallinen suomalainen, joka ei juo kahvia, eika kaljaa. Minulle esitellaan aseita, joiden nimia en enaa muista. Puolenpaivan jalkeen aamu on riittavan pitkalla, jotta saamme itsemme liikkeelle. Matkalla Hanging Rock State Parkiin puhumme - tai Peter puhuu - kaikesta siita, mika tassa valtiossa on vialla. Ja vikojahan riittaa: ihmiset ovat typeria ja ignorantteja, laaketeollisuus on epaeettisyyden multihuipentuma, valtion tuella elavia lusmuja on liikaa, rodusta tehdaan ongelma vaikka vakisin ja rahalla on liikaa valtaa. Mielipiteet ovat melko jyrkkia ja jarkkymattomia, mutta arvostan niiden eteen tehtya ajatustyota.
1,3 mailia suuntaansa kuulostaa juuri sopivalta vasyneelle keholle ja raitista ilmaa kaipaaville keuhkoille. Ymparillamme nayttaa varsin samankaltaiselta kuin Missourissa. Pitkan nousun jalkeen huipulle paaseminen on aina yhta huojentavaa. Talta huipulta on hyvat nakymat ja Nosso-Paanasta pelottaa. Peter kertoo "merikarhuista" ja tammenterhoista. Oravat ovat taalla harmaita. Toinen polku pitkine portaineen vie meidat vesiputoukselle. Se laskee pikkuiseen lampeen korkean kallionkielekkeen varjoon. Laskevan auringon jalkeensa jattamassa hamarassa paikassa tuntuu olevan melkein kuin jotakin taianomaista. En osaa enaa edes arvata, mita mielikuvituksellisena pikkutyttona olisin saanut irti tallaisesta paikasta. Kotimatkalla kuu hailyy yllamme suurena, punertavana ja taydellisena.
Katsomme videoita SunRay Kelleysta. Paljasjalkainen mies, jonka housuissa on reikia ja harmaissa hiuksissa takkuja, suunnittelee taloja, joiden vaatekaapit vievat Narniaan. Hanen maailmansa on taynna taikaa. Peter tahtoo jonakin paivana vieda meidat kaymaan taiteilijaystaviensa hippikommuunissa, eika se ole minusta huono idea lainkaan. Lisa nayttaa samalta, kuin millaisena hanet muistankin. Hanen silmansa kiiluvat iattomasta innostuksesta, kun puheenaiheena ovat hevoset. On hassua olla taalla yksin, ilman muuta perhetta ja ennen kaikkea ilman minkaanlaista kasitysta siita, millainen minun arvellaan ehka olevan (olemmehan nahneet viimeksi viisi vuotta sitten).
Mita jos saisit yhtakkia kaksisataaviisikymmentamiljoonaa dollaria? Peter ostaisi oman saaren ja Nappikauppa-Paananen vain seisoisi monttu auki ehka koko loppuelamansa. Mina ostaisin meille puisen kommuunikodin Puu-Kapylasta tai -Vallilasta. Ostaisin myos purjeveneen. Ja laaman ystavaksi ponille. Saastaisin hyvan pesamunan Irlantiin perustettavalle majatalopubille. Ostaisin Emmille lentolipun Australiaan, Saanalle Arizonaan, Peterille Suomeen, aidille Islantiin, eika lista loppuisi siihen. Ja hippipakun ostaisin.
Silloin talloin on vietettava kunnon rokulipaivia. Tama torstai on meille sellainen. Heraamme maukkaasti vasta puolenpaivan jalkeen ja ruutu syotaa meille Breaking Badia jakson toisensa jalkeen. Nain vain napparasti menee paiva ilman vilaustakaan paivanvalosta. Kuulen talonostouutisia Alaskasta, enka tule iloiseksi. Minua ihmetyttaa ja huolettaa. En ymmarra miksi nuoren ihmisen pitaa kiirehtia kahlehtimaan itsensa.
Tanaan Lisan luo mennessamme hanen tyttarensa, minun pikkuserkkuni, Evelina on viela hereilla. Hanella on maarattomasti asioita kerrottavana ja naytettavana. Moustache -nimiselta keppihevoselta tippui silma, koska se juoksi niin kovaa. Muumipeikko ja Pyrstotahti kaipaa tekstityksia. Karin ei ole vanhentunut lainkaan, han on edelleen yhta herttainen, mutta maaratietoinen. Mina naytan kuulemma kerta kerralta enemman isoaidiltani.
Lisa on innoissaan hevoshuutokaupasta. Emme saa kuvamateriaalia, koska sen tallentamiseen tarvittavien valineiden kaytto on taalla kielletty. Pelkaavat kuulemma ilmoituksia kaltoinkohtelusta. Myytavat hevoset ovat kaikki quartereita, saddlebredeja tai tennesee walkereita. Joukossa on myos muutama poni ja pari varsaa. Hevosista lahestulkoon jokainen nayttaa minusta kovin kapoiselta, kuivalta ja lihaskoyhalta. Walkereiden takajalat eivat vaikuta taysin terveilta. Elaimet kayttaytyvat minusta yllattavan hyvin, mutta huhu kertoo joidenkin myyjien vaarinkayttavan rauhoittavia laakkeita. Niimpa niin. Aasit ovat huisin suloisia ja niista karvaisimman voisin vieda mukanani vaikka heti. Hevosista kallein lahti uuteen kotiin seitsemallasadallaviidellakymmenella (kylla, 750) dollarilla, eika aaseista yhdestakaan maksettu yli satasta. Tiesin hevosten hintojen olevan alhaalla, mutten todellakaan kuvitellut niita nain mataliksi. Mista se johtuu? En tajua.
Skandinaavinen reseptikirja vastaa moneen meita askarruttaneeseen kysymykseen. Viilin voinee korvata jugurtilla ja sitruunamehulla ja rahka lienee lahimpana cream cheesea. Mark on aina halunnut kayda Alaskassa ja tahtoisi paasta myos Suomeen. Toivottavasti tapaan heidat siella pian. Eveyn huone on taynna pinkkia, nukkeja, satuja ja prinsessoja ja sangyssa on juuri ja juuri tilaa minulle ja Kuorsaaja-Paanaselle.
Erkki on palannut tyomatkaltaan ja on aivan samanlainen hankin, kuin aina ennenkin. Evey, the explorer, johtaa meita, kolmea volunteereaan ympari metsia, joissa yksikin harha-askel voi olla kohtalokas ja joissa hurja hirvio vaanii meita jatkuvasti. Toisin sanoen kuljemme jonossa ympari takapihaa varoen astumasta lantalajiin ja pienen ponin juoksennellessa edestakaisin. Jingles on hurjan suloinen pieni shetlanninponi, joka on oppinut hyvaksikayttamaan pienia naiiveja ratsastajia, kuin kunnon poni ainakin. Viisivuotiaalla ei ole viela riittavasti karsivallisyytta eika paattavaisyytta, joten paadymme talutusratsastukseen - ratsastaja satulassa takaperin. Kun Evey saa tarpeekseen, on minun paastava kokeilemaan. Pikkutammaa saa komentaa ihan kunnolla ja vahan meinaan saada vastalauseitakin. Saalittavia yrityksia.
Sunnuntaiaamuna joudun heti ensimmaiseksi ainoaksi jaseneksi Evelinan girl clubiin. Aikuis-Paanasta ei hyvaksyta mukaan. Ohjelmassa on mm. kirjan lukua ja musisointia. Lisa ja Mark raivaavat pihaa ja kysyessani, josko olisi jotain, mita voisimme tehda heita auttaaksemme, minulle vastataan, etta teemme sita jo. Ja niin olemme virallisesti lastenvahteja. Puolityhjaa jalkapalloa on helpompi hallita ja melkein potkin pienet mokkasiinini piloille. Jarvikeitele, taalta tullaan! Viisivuotiaan karsivallisyys ei tanaan riita ratsastamiseen ollenkaan ja Pommittaja-Paananen on keinupolttopallossa ylivoimainen. Evey the Explorerilla meinaa menna kapy kurittomiin volunteereihin, mutta nauru raikaa taas, kun tytto uhkaa lentaa lantalajaan. Seuraavaksi meidat laitetaan askartelemaan lumiukkoja.
Olen juuri vasta saanut unenpaasta kiinni, kun Karin ilmestyy kysymaan, josko haluamme lahtea hanen mukaansa esikoululle. Toki. Kaksikymmenta minuuttia, pullaa nassuun, teeta kurkkuun ja olemme matkalla. Lapset saavat esitelman aiheesta suku, juuret seka suomalainen joulu. Suomen kieli toistuu heidan suussaan melko hyvin ja mina teen parhaani vakuuttaakseni nama lapset siita, etta joulupukki on kotoisin Suomesta, eika suinkaan North Polelta.
Aidin ohjeilla paistamme kalaa - elamani ensimmaista kertaa. Niin uskomatonta kuin se onkin, siita tulee sitapaitsi oikeasti maukasta. Kastikkeestakin saadaan melkoisen saatamisen jalkeen hyvaa. Aijai, kylla vaimopisteita nyt ropisee oikein urakalla. Karin nappaa meidat mukaansa jonkinlaisille tekstiilimessuille. Hienoon rakennukseen, hienojen kravatti- ja korkokenkaihmisten keskelle saapuessamme huomaamme erottuvamme joukosta kuin kirahvit norsuista. Hienostunut vaki on ahdistavaa, mutta olo helpottuu hieman nahdessani miehia kaljapullot kourassa. Duo banjoineen ja kitaroineen soittaa varsin mukavanlaista musiikkia. Jos sulkisi silmansa, voisi melkein kuvitella olevansa pubissa. Suurin osa huutokaupattavista design-lautasista on rumia, mutta ilmainen ruoka maistuu aina. "Are you the artists?" Emme saa itsejamme eksytettya tekstiilinayttelyyn, vaikka kuinka yritamme. "Kato, suklaata!" Ja niin Klepto-Paananen oli suklaakulhoilla kuin Nipsu granaattirotkossa konsanaan. Osani ryostosaaliista saan kuitenkin minakin, joten valittamiseen ei ole aihetta. Toimin avuntantajana toisessakin rikoksessa: huutokaupassa toissa oleva vanhempi rouvashenkilo tarvitsee apua kaariessaan ruokaa paperiin, voidakseen piilottaa sen taskuunsa. "Is anyone looking behind my back?" Nyt olisi kuulemma oiva tilaisuus hurmata joku rikas mies varmuuden varalle. Jatan valiin. Kello on kahdeksan ja olemme selvinneet mitaan tuhoamatta, suitamme liikaa avaamatta ja Karinia nolaamatta - voittajina.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kerro.