Lyomme vastahakoisen Scoutin tulille viimeista kertaa ja onnistun jalleen kerran ajamaan postitoimiston ohitse. Parin paketin lahettaminen on monimutkainen, aikaavieva ja paljon kikatusta aiheuttava projekti. On iloisaa tietaa, etta minua jo odotetaan Irlannissa.
Kun kaikki on valmista ja voimme vain odotella kellon tulevan tarpeeksi, olo on levoton. Pelaamme jatsia ja Stephanie kay hyvastelemassa. Hanta itkettaa ja lupaamme pysya yhteyksissa. Saamme vietya matkatavaramme kentalle itse ja Hyvan Onnen Paanasella kay taas tuuri, eika ylimaaraisesta laukusta veloiteta mitaan. Toddin ikkunoissa ei nay valoa. Chris ei lahde mukaan viemaan meita lentokentalle. Hyvastit ovat nopeat ja taistelemme kaikki kyyneleita vastaan. Matkalla ei puhuta paljoa ja Debbya hyvastellessa itku tulee vakisin, eika puhuminen enaa onnistuisikaan. Vihaan tata puolta matkustamisessa. Kunpa voisinkin olla monessa paikassa yhta aikaa.
Istun ensimmaisella lennolla pienen, nelivuotiaan tyton ja hanen isansa vieressa. "This is Emma. She's probably gonna talk to you a lot." Emma on nappisilmainen tytto, jolla on hirvittavasti kysymyksia, voimakas tahto ja joka ei pelkaa mitaan, ei edes pimeaa tai monstereita. Hanen pitkatukkainen, punapartainen isansa on kotoisin North Polelta, mutta asuu nykyaan Nebraskassa vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa. "Do you have any of these?" kysyy han ja taputtaa tyttarensa paalakea. Mies on rakennusalan pienyrittaja ja kaipaa takaisin kotikonnuilleen. Aiti sairastaa syopaa ja veli on jattikokoinen motoristi tatuoituine kasineen. En nuku kolmituntisella lennolla lainkaan, silla keskustelemme koko matkan - lahinna politiikasta. Mies on omien sanojensa mukaan konservatiivinen republikaani. Ihanteemme eivat kenties kohtaa, mutta olemme yhta mielta siita, etta apaattiset ihmiset (sheeople) ovat ongelma, tieto on valtaa, kasvu ei voi jatkua ikuisuuksiin ja kaikki kylla muuttuu parempaan, kunhan ensin kaydaan pohjalla. Huoli siita, millaisessa maailmassa hanen lapsensa tulisivat elamaan, on ystavallisella miehella suuri. Seattlessa kadehdittavan hyvin isansa sylissa nukkunut pikkutytto on heratettava ja me toivotamme toisillemme hyvat matkat.
Seuraava lentoni lahtee lahes saman tien ja mina taidan nukahtaa ennen kuin edes irtoamme maasta. New Yorkissa joudun kavelemaan pienen ikuisuuden ja odottelemaan toisen, kunnes vihdoin saan rinkkani. Kolmellakymmenella dollarilla lunastan itselleni kyydin tilataksintapaisesta ja paadyn kuin paadynkin oikeaan paikkaan. Matka John F. Kennedyn mukaan nimetylta lentokentalta Newarkiin kestaa yli tunnin. Kalju mies kertoo tyostaan ja kokemuksistaan Afganistanissa, kun taas vanhempi harmaahiuksinen nainen leuhkii tyttarensa tyolla ja saavutuksilla. Etupenkilla istuva nainen hyrailee Phil Collinsia epavireisesti ja mina nukahdan.
Hauskaa, miten yksin matkustamisesta tulee selviytyjafiilis. Tunnen olevani lahes voittamaton. Samalla olen myos kuin jossakin putkessa, matkalla ulottuvuudesta toiseen kaukana yhtaan mistaan todellisuudesta. Fyysinen kehoni vaihtaa paikkaa, mutta mieleni on jossain poissa tasta maailmasta. Jossain vailla seka aikaa etta ajatuksia. Luultavasti kaikki tama johtuu tietenkin vain vasymyksesta, aikaeroista ja muusta tylsasta, mutta veikeaa se on silti.
Vihdoin olen Dublinissa. Taalla autot ajavat vaaralla puolella tieta, ilma on kosteaa ja ruoho vihreaa, kolikoilla maksaminen mahdollista ja mittayksikot jarkevia. Aksentti tosin kuulostaa lahes vieraalta kielelta. Haahuilen ympariinsa ja minulle halutaan tarjota ilmainen smoothie terveellista uudenvuodenlupausta vastaan. Taisin luvata opetella kokkaamaan itse ja lihatta. Olin jo unohtanut, ettei irlantilainen aamiainen loysine munineen ole lempi asiani tassa maailmassa ja kahvilassa soi hillbilly-musiikki. Mita ihmetta? Sen sijaan, etta kaivaisin kartan taskustani vaeltelen ympari Dublinin katuja koettaen muistaa. Kaantyilen vasemmalle ja oikealle, eika pieni sade vaivaa minua lainkaan. "Hey backpacker, how are you today?" Saman vapaaehtoisjarjeston tyontekijat pysayttavat minut kolmesti. Toinen kehuu tukkaani ja viimeisen kanssa jaan hetkeksi juttelemaan Alaskasta. Han neuvoo minut Temple Bar Pubiin, joka on heti kulman takana. Taalla ei kysyta papereita ja mina istun ikkunalle tietamatta mita kello on ja milloin Juuli loytaisi minut taalta.
Olen ehtinyt lukea uskontotieteiden paasykoekirjaani, tuijotella ohikulkijoita ja juoda jopa puolet siideristani, joka ei oikein maistu, kun kuulen Kailottaja-Paanasen aanen jostakin baarin toiselta laidalta. Siellahan se on tavaravuoren kera kiroamassa minua. Kun olemme kayneet lapi viimeisen vuorokauden varsin vivahteettomat tapahtumat ja paasseet tuoppiemme pohjalle, siirrymme laheiseen kahvilaan odottelemaan puolta seitsemaa. Meinaan nukahtaa, tai ehka nukahdankin poytaan, emmeka millaan keksi, mista suomalaisten maailmankuulu melankolisuus oikein johtuu. Mina en myoskaan tajua milla tarmolla Rautahermo-Paananen on raahannut tata tavaramaaraa maailman huonointa matkalaukkuamme hylkaamatta, kun itse olen valmis heittamaan sen jokeen jo ensi metreilla. Cormacin asunto Temple Barin aukion laidalla on avara ja viilea. Miehen hengitys hoyryaa hanen selittaessaan meille peruuntuneen mielenosoituksen taustoja. Asuntoon muuttaa tana iltana myos uusi asukas, Ben, joka on toissa Jamesonilla ja vahvistaa stereotypiaani ranskalaisista kaulahuiveineen ja viineineen.
Nukun yllattavan hyvin, vaikka jalkani torottavatkin kohti kattoa, koska sohva on liian lyhyt jopa minulle. Muu paperinohuiden seinien ja yksinkertaisten ikkunoiden lapi kantautuva melu ei minua hairitse, mutta seuraavaa ateriaansa etsiskelevat lokkiparvet saavat murhanhimoni heraamaan. Hetken aikaa seikkailtuamme ja kahdet neuvot, joista toiset olivat vaarat, kysyttyamme loydamme vihdoin juna-asemalle. "Mita tasta opimme? Ala kysy neuvoa kaupan kassalta, mutta pukumieheen voit aina luottaa!" Kun paasemme Brayhin, noudatamme isannaltamme saamiamme ohjeita: "Walk towards the beach and you'll see the mountain you're gonna climb on." Siinahan se seisoo risti huipullaan. Kujia pitkin seikkaillessamme naemme kiinalaisten puhelinkaupan, josta kayn haalimassa itselleni halvimman mahdollisen nokialaisen vain kuullakseni Cormacilta myohemmin, etta maksamani neljakymmentaviisi euroa oli aivan liikaa.
Meri tuoksuu hyvalle ja me seuraamme ylospain kiipeavia, mutaisia polkuja. Syke nousee ja vaatetus vahenee. Polku ristille kiemurtelee osuvasti tihean piikkipusikon lavitse. "Muista, etta tie pelastukseen kay karsimyksen kautta." Kun paasemme huipulle, on maisema ymparillamme valkoinen. Pilvet ovat tulleet ja tuoneet sateen mukanaan. Julia "Korkeiden Paikkojen Ystava" Paananen melkein putoaa maailman reunalta, eika sade juuri ruoki seikkailumielta. Polulta loytyvat hevosenpaskalajat ja kavionjaljet innostuttavat meita hammentavan paljon. No, onhan siita jo kolme paivaa, kun olemme viimeksi kavioelaimia nahneet. Majapaikassamme ei olla kotona, joten me paadymme yksille. Pohdimme sita, miten eri kulttuurit ja kaytosmallit aiheuttavat joskus vaivaantuneisuutta ja miksi.
Ben kertoo ranskalaisesta koulujarjestelmasta, jossa varsin alkuvaiheessa tehdyt valinnat vaikuttavat pitkalle tulevaisuuteen ja jossa lapset useimmiten jatkavat vanhempiensa jalanjaljissa uralla kuin uralla. Han ei lahde mukaamme Cormacin siskon laksiaisiin Dublinin esikaupunkialueelle, jonka nimesta en saa selvaa. Talo on taynna ihmisia, nuoria ja vanhoja. Perheen vanhemmat ovat hurjan lamminhenkisia tyyppeja ja herra isa ottaa asiakseen huolehtia meidan nesteytyksestamme. (Jotenkin mystisesti hanen minulle sekoittamansa drinkit sen kuin voimistuvat illan edetessa.) Jalleen tyypillisina suomalaisina tunnemme olomme vaivautuneeksi, emmeka osaa tunkea itseamme vieraiden ihmisten seuraan. Cormac kuitenkin huolehtii meista ja ilmapiiri on sitapaitsi todella rento. En jotenkin osaa kuvitella samanmoista kokoontumista perheen ja ystavien kesken Suomessa. Miksi, oi miksi olemme niin takakireita ja vaikeita?
Hyvan ja runsaan ruuan jalkeen alkavat soittosessiot. Tuolit on laitettu piiriin ja soittajat, jotka lahes kaikki edustavat nuorempaa sukupolvea, alkavat soittonsa. Jalat hakkaavat lattiaa ja perinteinen irlantilainen musiikki raikaa viulujen, haitareiden, banjojen ja bouzoukin soidessa yhteen. Kylmat vareet kulkevat kehoni lapi vahan valia. Taalla musiikkia soitetaan - nimenomaan yhdessa - koska se on hauskaa. Kukaan ei ole, eika pyrikaan olemaan taydellinen, eika tilanne ole sen enempaa esiintyminen kuin harjoituskaan. "Miksei me voitais syntya uudelleen Irlantiin ja paasta osaks tata?" Ihmisten valiton lampo tarttuu. Kevilta puuttuu humalassa hapeafaktori, eika hanen kaljasta, viskista, vodkasta ja ginista sekoittamansa drinkki oikein kay kaupaksi. Dara nayttaa Beatlesista karanneelta ja Neil kertoo irlantilaisen urheilun huippuhetkista. Koska Lavertelija-Paananen ei osaa pitaa suutaan kiinni, tyrkataan minulle taas kitara kateen, vaikka kuinka yritan estella. Soinnut loytyvat lopulta ja saan tutun biisin taas laulettua, hieman vahemmalla jannityksella jopa. Olisipa kiva opetella ensinnakin soittamaan jotakin muutakin ja toiseksi paasemaan eroon tasta varauksellisuudesta. Aamuviidelta on aika soittaa taksi ja poistua. Muutamat nuoret jaavat viela soittamaan. Halaamme vanhempia hyvastiksi ja olen hurjan kiitollinen siita, etta saimme olla mukana heidan juhlassaan ja pienen hetken osana tata lampoa ja yhteisollisyytta.
Lauantaiaamuun herataan hitaasti. Allemme aukeavalla aukiolla kulkevia ihmisia voisi tuijotella ikuisuuksiin. Ben puhuu markkinoinnista, jonka kohderyhmat on maaritelty pelottavan tarkasti. Cormac nousee vasta kolmen aikaan iltapaivalla ja mekin onnistumme lopulta vaantaytymaan ruokakauppaan illallisaineksia noutamaan. Yllatyslaatikon kokkaaminen sujuu huomattavasti hankalammin puutteellisella valineistolla. Ei ole hankala arvata, etta tama asunto on poikamiesten asuttama... Emme ehdi pubiin, joten katsomme rugby-pelin internetin ihmemaailmasta. Monien selitysten ja esimerkkien jalkeen pelin saannot alkavat vihdoin valjeta minullekin. Mina torkun ja herattyani saamme naapurit kylaan ja beer pong -poydan pystyyn. Myos taman pelin saannot valkenevat pikkuhiljaa ja seuraavalla kierroksella tungen itse mukaan Kalja-Paanasen ja Cormacin joukkueeseen siidereineni. "Ompa hyva peli! Me voitettiin, vaikka maa olin ihan paska!" Minun pingispalloni lentelevat kaikkialle muualle, paitsi vastapuolen kuppeihin, mutta lopussa kay hyvin silti. Viimeisella kierroksella onnistun kerran jopa osumaan! Ilta jatkuu baariin, jossa en tunne oloani kotoisaksi, kerron irlantilaiselle miehelle jaakarhuista ja igluista ja naytan kuulemma taas eskimolta. Ranskalaiset ruokatottumukset puhuttavat hetken aikaa ja lampoiseen ihmiskasaan sohvalle olisi helppo nukahtaa.
Kun kaikki on valmista ja voimme vain odotella kellon tulevan tarpeeksi, olo on levoton. Pelaamme jatsia ja Stephanie kay hyvastelemassa. Hanta itkettaa ja lupaamme pysya yhteyksissa. Saamme vietya matkatavaramme kentalle itse ja Hyvan Onnen Paanasella kay taas tuuri, eika ylimaaraisesta laukusta veloiteta mitaan. Toddin ikkunoissa ei nay valoa. Chris ei lahde mukaan viemaan meita lentokentalle. Hyvastit ovat nopeat ja taistelemme kaikki kyyneleita vastaan. Matkalla ei puhuta paljoa ja Debbya hyvastellessa itku tulee vakisin, eika puhuminen enaa onnistuisikaan. Vihaan tata puolta matkustamisessa. Kunpa voisinkin olla monessa paikassa yhta aikaa.
Istun ensimmaisella lennolla pienen, nelivuotiaan tyton ja hanen isansa vieressa. "This is Emma. She's probably gonna talk to you a lot." Emma on nappisilmainen tytto, jolla on hirvittavasti kysymyksia, voimakas tahto ja joka ei pelkaa mitaan, ei edes pimeaa tai monstereita. Hanen pitkatukkainen, punapartainen isansa on kotoisin North Polelta, mutta asuu nykyaan Nebraskassa vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa. "Do you have any of these?" kysyy han ja taputtaa tyttarensa paalakea. Mies on rakennusalan pienyrittaja ja kaipaa takaisin kotikonnuilleen. Aiti sairastaa syopaa ja veli on jattikokoinen motoristi tatuoituine kasineen. En nuku kolmituntisella lennolla lainkaan, silla keskustelemme koko matkan - lahinna politiikasta. Mies on omien sanojensa mukaan konservatiivinen republikaani. Ihanteemme eivat kenties kohtaa, mutta olemme yhta mielta siita, etta apaattiset ihmiset (sheeople) ovat ongelma, tieto on valtaa, kasvu ei voi jatkua ikuisuuksiin ja kaikki kylla muuttuu parempaan, kunhan ensin kaydaan pohjalla. Huoli siita, millaisessa maailmassa hanen lapsensa tulisivat elamaan, on ystavallisella miehella suuri. Seattlessa kadehdittavan hyvin isansa sylissa nukkunut pikkutytto on heratettava ja me toivotamme toisillemme hyvat matkat.
Seuraava lentoni lahtee lahes saman tien ja mina taidan nukahtaa ennen kuin edes irtoamme maasta. New Yorkissa joudun kavelemaan pienen ikuisuuden ja odottelemaan toisen, kunnes vihdoin saan rinkkani. Kolmellakymmenella dollarilla lunastan itselleni kyydin tilataksintapaisesta ja paadyn kuin paadynkin oikeaan paikkaan. Matka John F. Kennedyn mukaan nimetylta lentokentalta Newarkiin kestaa yli tunnin. Kalju mies kertoo tyostaan ja kokemuksistaan Afganistanissa, kun taas vanhempi harmaahiuksinen nainen leuhkii tyttarensa tyolla ja saavutuksilla. Etupenkilla istuva nainen hyrailee Phil Collinsia epavireisesti ja mina nukahdan.
Hauskaa, miten yksin matkustamisesta tulee selviytyjafiilis. Tunnen olevani lahes voittamaton. Samalla olen myos kuin jossakin putkessa, matkalla ulottuvuudesta toiseen kaukana yhtaan mistaan todellisuudesta. Fyysinen kehoni vaihtaa paikkaa, mutta mieleni on jossain poissa tasta maailmasta. Jossain vailla seka aikaa etta ajatuksia. Luultavasti kaikki tama johtuu tietenkin vain vasymyksesta, aikaeroista ja muusta tylsasta, mutta veikeaa se on silti.
Vihdoin olen Dublinissa. Taalla autot ajavat vaaralla puolella tieta, ilma on kosteaa ja ruoho vihreaa, kolikoilla maksaminen mahdollista ja mittayksikot jarkevia. Aksentti tosin kuulostaa lahes vieraalta kielelta. Haahuilen ympariinsa ja minulle halutaan tarjota ilmainen smoothie terveellista uudenvuodenlupausta vastaan. Taisin luvata opetella kokkaamaan itse ja lihatta. Olin jo unohtanut, ettei irlantilainen aamiainen loysine munineen ole lempi asiani tassa maailmassa ja kahvilassa soi hillbilly-musiikki. Mita ihmetta? Sen sijaan, etta kaivaisin kartan taskustani vaeltelen ympari Dublinin katuja koettaen muistaa. Kaantyilen vasemmalle ja oikealle, eika pieni sade vaivaa minua lainkaan. "Hey backpacker, how are you today?" Saman vapaaehtoisjarjeston tyontekijat pysayttavat minut kolmesti. Toinen kehuu tukkaani ja viimeisen kanssa jaan hetkeksi juttelemaan Alaskasta. Han neuvoo minut Temple Bar Pubiin, joka on heti kulman takana. Taalla ei kysyta papereita ja mina istun ikkunalle tietamatta mita kello on ja milloin Juuli loytaisi minut taalta.
Ben kertoo ranskalaisesta koulujarjestelmasta, jossa varsin alkuvaiheessa tehdyt valinnat vaikuttavat pitkalle tulevaisuuteen ja jossa lapset useimmiten jatkavat vanhempiensa jalanjaljissa uralla kuin uralla. Han ei lahde mukaamme Cormacin siskon laksiaisiin Dublinin esikaupunkialueelle, jonka nimesta en saa selvaa. Talo on taynna ihmisia, nuoria ja vanhoja. Perheen vanhemmat ovat hurjan lamminhenkisia tyyppeja ja herra isa ottaa asiakseen huolehtia meidan nesteytyksestamme. (Jotenkin mystisesti hanen minulle sekoittamansa drinkit sen kuin voimistuvat illan edetessa.) Jalleen tyypillisina suomalaisina tunnemme olomme vaivautuneeksi, emmeka osaa tunkea itseamme vieraiden ihmisten seuraan. Cormac kuitenkin huolehtii meista ja ilmapiiri on sitapaitsi todella rento. En jotenkin osaa kuvitella samanmoista kokoontumista perheen ja ystavien kesken Suomessa. Miksi, oi miksi olemme niin takakireita ja vaikeita?
Kommentit
Lähetä kommentti
Kerro.