Peukalokyyteja

Lahden matkaan kurjalla mielella. Isantani oli sita mielta, etta mina olin kiittamattomasti ja itsekkaasti vain hyvaksikayttanyt hanta. Siina han oli kylla oikeassa, etta en ollut tajunnut tarjota hanelle pubissa, mika oli varsin epakohteliasta, mutta lopun osan ongelmaa epailen johtuvan jostakin aivan muusta. Yritan olla rypematta negatiivisuudessa liikaa. Jonkin tallaisen tapahtuminenhan on valttamatonta, eiko? Matkakumppanuutta on ikava juuri nyt enemman kuin koskaan.

Kuljen mielestani minulle osoitettuun suuntaan ja kysyn neuvoa vasta aivan liian myohaan. "It's on the other side of the town. Five or six miles from here." No voi helvetti. Pieni ilkea aani takaraivossani epailee isantani tahallaan neuvoneen minut vaaraan suuntaan. Vakuuttelen itselleni, etta mina olen tapani mukaan vain ymmartanyt vaarin. Tunnen kuinka rakot vasemmassa jalassani kasvavat hieman jokaisella vasyneella askeleella. "Excuse me, sir, could you tell me to the main road towards Killarney?" Kolme ystavallista setaa ja heidan enemman tai vahemman selkeaa reittiohjettaan myohemmin loydan kuin loydankin oikealle tielle. Ensimmaisen huoltoaseman kohdatessani ryntaan lunastamaan itselleni Irlannin tiekartan. Miksiko en ollut tehnyt sita aiemmin? En todellakaan tieda.

Noin kymmenen minuutin tienvarressa torottamisen jalkeen joulukuusendumppausreissulla ollut seta nappaa minut kyytiin. Paasen vain muutamia kymmenia kilometreja eteenpain, mutta eteenpain se on sekin. Sedan takapihalla on talli, jossa hanen tyttarensa yllapitaa ja kouluttaa estehevosia. Seuraava kyyti on keski-ikainen mies, joka kertoilee minulle merkityksista lahiseutujen irlanninkielisten nimien takana. Minun lahosta paastanihan ne kuitenkin karkaavat ennen paperille muistiin paasyaan. Irlantilaisilla on kuulemma tapana esimerkiksi ambulanssin ohittaessaan siunata kyydissaolijaa, eli tehda katolinen ristinmerkki. Minusta on varsin vekkulia, etta he tekevat niin myos ohittaessaan minua, kunnes tajuan liftaavani hautausmaan kohdalla. Kolmas ja paivan viimeinen kuljettajani on poikkeuksellisesti nainen. Han on matkustellut paljon, loytanyt aviomiehensa Uusi-Seelannista ja palannut hetkeksi takaisin Irlantiin aitiaan miellyttaakseen. Hankin on huomannut, miten ystavat niin usein puhuvat lahtevansa mukaan reissuun tai tulevansa kaymaan ja miten se niin usein jaa vain puheeksi. Toki toisen kanssa matkustaessa on oltava valmis joustamaan ja tekemaan kompromisseja, mutta toisaalta silloin mukana on aina myos jotakin pysyvaa ja turvallista. Se on se, mita mina olen viimepaivina kaivannut.

Yksi yo The Sugan -hostellissa maksaa viisitoista euroa, eika lamminta vetta talla hetkella ole. Mina en valita, en jaksa lahtea raahustamaan ympari kaupunkia rinkkani kanssa. Paatan jaada ja olen nain ollen hostellin ainoa vieras. Killarney on pieni ja suloinen. Pubeja on paljon ja loytaisin tanailtana varmasti mukavaisaa musiikkimeininkia niista jostakin. Oloni on niin uupunut, etta pienen kaupunkikierroksen jalkeen paatan ottaa torkut. Herattyani olisin unohtanut aamuisen epatoivon ja tuntisin itseni uudeksi ihmiseksi! Toisin kuitenkin kay. Heraan vain pestakseni hampaat ja monkiakseni takaisin peiton alle lampimaan. Tuhlaan lauantain, enka tunne pienintakaan syyllisyyden pistosta.

Hostellissa kahdeksan vuotta kaytannossa yksin tyoskennellyt irokeesipainen mies on kotoisin Puolasta. Hanen syynsa tulla Irlantiin oli niinkin jannittava ja salaperainen, kuin raha. Tyoskentelemalla kotimaassaan han ei kuulemma olisi voinut saavuttaa puoliakaan siita, mihin on pystynyt taalla. Kymmenen euroa polkupyorasta yhdeksi paivaksi ei kuulosta pahalta ollenkaan. En uskalla pyorailla ennen kuin olen paassyt riittavan kauas keskustasta, silla mina ja pyora autojen seassa vasemmanpuoleisessa liikenteessa emme voi olla aiheuttamatta vahintaankin kaaosta.

Ross Castle seisoo hiljaisena jarven rannalla. Sen ovet on suljettu talveksi ja risteilylaivat ovat ankkurissa kauempana laiturista. Joutsenet mekastavat keskenaan, eivatka valita minusta. Seuraan "polkua" - toisin sanoen kapeaa, paallystettya tientapaista - linnan takaiseen metsaan ja on kuin olisin satumaailmassa. Metsan vihreys salpaa hengityksen ja haluaisin tutkia kaikkia polkuja, jotka ohitan. Kaantyilen milloin minnekin paatyen lopulta takaisin linnalle. Jatkan pidemmalle kansallispuistoon. Ihmisia on liikkeella enemman, kuin olisin osannut arvatakaan ja kuiva, osittain jopa aurinkoinen saa suosii meita kaikkia. Osun Muckross Abbeylle, joka on vanha, 1400-luvun lopussa rakennettu luostari. Sita ymparoivista vanhimmista hautakivista ovat merkinnat aikojen saatossa kuluneet olemattomiin, mutta haudoista tuorein nayttaa viimevuotiselta. Vaellan katottomaan, mutta muuten hyvakuntoiseen luostariin sisalle ja innostun jarjettomasti loytaessani koloja, kaytavia ja kapeita portaikkoja, joita ei ole tukittu. Tutkin jokaisen nurkan, oviaukon ja porraskaytavan lapsekkaalla innolla. Vaikuttavinta on luostarin keskella kasvava suuri puu, jota reunustavat katetut kaytavat. Olen liikkeella oikeaan aikaan, silla paikalle ei eksy yhtakaan toista ihmisolentoa tutkimusretkeani keskeyttamaan. Loydan yhden oven, jota en saa auki, vaikka kuinka yritan. Koputukseeni ei vastata. Olen varma, etta tuon oven takaa loytyy vahintaankin keskikokoisia salaisuuksia, mutta koska en saa sita hievahtamaankaan, on minun luovutettava.

Valitsen reittini umpimahkaan aina risteykseen tullessani. Pysahtelen kuvaamaan paljon ja toivoisin pystyvani tallentamaan taman kaiken minua ymparoivan kauneuden juuri niin runsaana, kuin sen koen. Olen melkein siella, missa vedet kohtaavat, kun huomaan pyorani molempien renkaiden yhtakkia mystisesti tyhjenneen. Mukaani annettu pumppu ei tietenkaan voi toimia, jottei elo kavisi liian helpoksi. Kylla, pumpussa on oikeasti jotakin vikaa, silla myoskaan minua auttamaan pysahtynyt herrasseta ei saa sita toimimaan. Minulle ei jaa muuta vaihtoehtoa, kuin kirota ja kaantya takaisin. Oi Hyvan Onnen Paananen, missa sina olet nyt, kun sinua tarvitsen ja ikavoin! Jo muutamat kilometrit kuljettuani huomaan nalan myllaavan sisuksissani niin, etta paadyn etsimaan ruokaa Muckross Housesta. Korttihan taalla ei kay, minka olen typerana turistina unohtanut, mutta saan kuin saankin haalittua kokoon riittavasti kolikoita saadakseni kulhollisen keittoa ja leivanpalan. Sitten jatkan hidasta matkaani viela viimeisten viiden kilometrin verran. Yllatyn siita, miten sen sijaan, etta tuntisin tarvetta amputoida vasemman jalkani, alan tottua rakkojen aiheuttamaan kipuun.

Paastessani vihdoin takaisin hostellille ei minulle tarjota rahojani takaisin, mutta muita iloisia uutisia kyllakin: lamminta vetta saa taas ja minulle on ilmaantunut huonetoveri. Rob vaikuttaa aluksi stereotypisen tavalliselta itseriittoiselta jenkilta, mutta hetken aikaa hanen kanssaan juteltuani huomaan ensivaikutelman olleen taysin vaara. Han oli lentanyt Lontooseen ja matkustellut paaasiassa junilla minne sattuu, vailla sen kummempia suunnitelmia tai paamaaria. Liftaaminen ei Georgiassa kasvaneelle, nyt Missourissa asuvalle miehelle ollut tullut mieleenkaan, mutta kuulostaa nyt todella hyvalta idealta. Paatamme lahtea yksille jonnekin elavan musiikin aareen. Kuljeskelemme ympariinsa, mutta kaupunki vaikuttaa puolikuolleelta. Lienee ymmarrettavaa kylmana tammikuisena sunnuntai-iltana. Lopulta loydamme kuitenkin baariin, jossa kaksi vanhaa setaa soittelevat amerikkalaisia klassikoita haitarein ja kitaroin. Juttelemme kaikenmoisia paihdelaeista kasvissyontiin ja metsastykseen. Baarimikko yrittaa selittaa meille snookerin saantoja, mutta minulle ei ainakaan valkene. Yhdet ovat riittavasti ja palaamme hostellihuoneeseemme huomataksemme, etta myos alakerran pubissa on tarjolla musiikkia, jota tutut eristamattomat seinat eivat juuri vaimenna.

Lahden hostellista nopeasti varsin koyhan aamiaisen jalkeen. Talla kertaa tiedan jo lahtiessani, minne olen menossa, enka joudu taittamaan ylimaaraisia kilometreja tai edes kysymaan neuvoa. Tiet ovat taynna loskaa ja maa edellisyon jaljilta viela osittain valkoinen. Vaikka en edes nosta peukaloa pystyyn bussin lahestyessa, pysahtyy se silti. Kerron kuskille, ettei minulla ole rahaa, mutta han viittoo minut sisaan. "Don't worry. It's too cold to be standing out there." Bussissa on matkustajia kaksi ja kuski kertoo, kuinka han ei kayta kelloa lainkaan vaan pyrkii vain saamaan matkustajansa perille turvallisesti ja toki mahdollisimman nopeasti. Irlanti ei kuulemma ole nahnyt lunta kuin viimeksi kaksi vuotta sitten. Mina jaan kyydista Limerickiin kaantyvan tien haarassa. Minut poimii kyytiin noin kolmekymmentavuotias itsepuolustuslajien harrastaja. Han kay Virossa usein ja on yrittanyt opiskella eestinkielta, vaihtaen kuitenkin myohemmin espanjaan. Mies on matkustellut paljon ja puhuu siita, miten enemman maailmaa nahneet ihmiset ovat usein suvaitsevaisempia ja avoimempia. Hanen isansa on aina halunnut kayda Alaskassa.

Limerickista minut poimii kyytiin kotiinsa Ennisiin matkalla oleva seta. Hanen puheestaan ei taaskaan meinaa saada mitaan selvaa, enka tieda olisiko parempi olla hiljaa vai yrittaa jutella huolimatta siita, ettei tajua toisen ulosantia lainkaan. Ennis on varsin hiljainen, mutta saan kyydin yllattavan nopeasti. Puolalaissyntyinen nainen on varsin kova puhumaan ja mina olen kuulemma hanen ensimmainen liftarinsa. Seka nainen itse etta hanen miehensa ovat molemmat ruokakaupassa toissa. He tulivat Irlantiin yhdessa viisi vuotta sitten ja ovat nyt paattaneet ostaa talon. Seuraavaksi minulle tarjoaa kyydin mies, joka on matkalla Galwayhyn flunssansa takia - tai niin mina ainakin olen ymmartavinani. Tukkoinen nena ei helpota voimakkaan aksentin tulkitsemista lainkaan. Mies kertoo vinttikoirakilpailumuodosta, josta en ole ennen kuulutkaan. Ilmeisesti pellolla paastetaan vapaaksi ensin janis, sitten koirat ja ensin janiksen kiinni saanut koira voittaa. Elainaktivistien puuttuminen touhuun ei yllata minua ollenkaan, typeraltahan touhu minustakin kuulostaa, vaikken aaneen sita sanokaan.

Galway nayttaa osittain tutulta, en siis ole kulkenut taysin silmat suljettuina taalla viimeksi kaydessani. Bobin loydettya minut tiedan, etta Spanish Arch ei ole pelkastaan baari, vaan myos ihan konkreettinen paikka. Han nayttaa juuri silta, milta muistelinkin hanen nayttavan ja on ottanut mukaan asuintoverinsa koiran. George on seka natti etta fiksu nuori bordercollie. Taloustilanne on kuulemma tiukka, eika toita ole liiaksi, varsinkaan tahan aikaan vuodesta. Kotiin Salthilliin kavelee minun vauhdillani puolikkaassa tunnissa. Se on kovin kotoisa ja sopivasti sotkuinen. Kaymme noutamassa pakastepitsat, kuin kunnon laiskat retkut ainakin ja vietamme illan elo-kuvi-en parissa.